Uudenvuodenharhat

Vuosi vierähti taas niin nopeasti. Tuntuu, että vasta eilen se yö, joka aloitti kaaoksen, joka vielä tänäkin yönä pyörii päässäni. Vuoden olen kohta vellonut tässä samassa olotilassa, kuin aalto, joka kulkee edestakaisin rannalla. Välillä vuorovesi on vienyt minut kaumemaksi ulapalle, vain palauttaakseen minut takaisin samaan pisteeseen.

Vuodessa en ole päässyt irti ja eteenpäin, en minnekään. Olen käynyt ulapalla aina palatakseni takaisin samalle rannalle. Meri on voimakkaampi kuin minä: pieni aalto, joka pyyhkii samaa rantaa päivästä toiseen.

Viikon kuluttua vuosi on jo vaihtunut. Aion taas pyhästi luvata siirtyä seuraavalle rannalle, katsomaan mitä se voi minulle tarjota; pehmpeämpää hiekkaa ja värikkäämpiä simpukoita. Aivan kuin vuodenvaihde olisi joku maaginen käännekohta, joka tekee lupauksistani pitävämpiä. Aivan kuin sen yhden yön aikana olisin niin voimakas, että pystyisin taistelemaan luontoani -vuorovettä ja meren virtausta- vastaan.

Miksi tuo yksi yö luo meille sellaisen harhan? Miksi se saa meidät kuvittelemaan, että voisimme vastustaa, vaikka tosiasiassa luontomme - meremme - vapauttaa meidät kun se sille sopii.

Yksin, mutta vain harvoin yksinäinen

Olen ainut lapsi, vanhempani erosivat ollessani neljän vanha. Erossa jäin asumaan isäni kanssa ja kun olin n 13 ja lama iski, hän alkoi työkseen ajamaan rekkaa. Siitä asti olen oikeastaan huolehtinut itsestäni. Toki isäni oli myös kotona, mutta ajoi pääasiallisesti Venäjälle, jolloin reissut kestivät vähintään kolme päivää, joskus jopa viikon.

Sitten isäni kuoli ja muutin äitini luokse asumaan. Äitini ja isäpuoleni eivät koskaan olleet edes ajatelleet, että tällaista voisi tapahtua ja tilanne oli kaikille outo. Minulla oli yhtäkkiä perhe ja heillä oli yhtäkkiä murrosikäinen tytär. Komunikointi oli hankalaa ja vaivalloista, olinhan tottunut jo olemaan omillani monta vuotta. Kaikki oli sekaisin ja tunsin olevani täysin yksin ihmisten keskellä, kukaan ei saanut minuun otetta, eikä kukaan ymmärtänyt tuskaani. Kuinka he olisivat voineetkaan ,kun en osannut olostani kertoa, olin aina käsitellyt ongelmani itse. Isäni kanssa olimme eläneet omituista elämäämme vuosia ja nyt jouduin sopeutumaan perheeseen.

Olin hankala ja vaikea, niinkuin vain murrosikäinen tuollaisen tragedian keskellä voi olla. Sukuni isän puolelta katosi kuin tuhka tuuleen, harva heistä on jäänyt elämääni. He jotka ovat, ovat minulle rakkaimpia ihmisiä maailmassa.

Kaikki tulevat miessuhteeni ovat kärsineet myös tästä tapahtumaketjusta, aivan kuten siitä yöstä jolloin iso katastrofi tapahtui. Minä olen itsenäinen ja itsepäinen. Olen kuin susi, voin juosta laumassa, mutta olen silti aina itsekseni. Nyt olen vihdoin alkanut päästämään ihmisiä oikeasti lähelleni. Muutama ystäväni - te ihanat tunnistatte kyllä itsenne - tuntevat ja tietävät minut ja tapani. Joskus poistun laumasta haistelemaan mielenkiintoisia jälkiä, mutta palaan aina lopulta jolkottamaan (hei, sudet jolkottaa! Tämä on fakta!) kanssanne.

Parisuhteissani olen yksin ja silloin olen yksinäisimmilläni. Ketään miestä en ole päästänyt niin lähelle, olen onnistuneesti karkoittanut jokaisen yrittävän. Tai sitten vain valitsen sellaiset miehet, joista tiedän, etteivät he halua tuntea oikeaa minua.

Nyt olen ollut kohta kaksi vuotta virallisesti yksin, silti olen yksinäinen vain harvoin. En ainakaan niin yksinäinen kun samassa taloudessa ihmisen kanssa, josta en koskaan saanut turvaa ja tukea vaikeina aikoina. Näin aion jatkaa, olen mielummin yksin kuin yksinäinen. Laumani ymmärtää tapani ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Tarvitsen tilani ja hetkeni. Ulvon kuuta aina mieluiten yksin...

Lasi viiniä ja itsetutkiskelua...

Viimeiset sanani isälleni olivat: "mä tuun sit kun mua huvittaa". Tämän jälkeen löin oven kiinni perässäni, enkä koskaan enää nähnyt isääni elossa.

Sen yön jälkeen, maailmassa ja elämässä, jonka olen itse itselleni rakntanut, olen aina tehnyt, mitä minua huvittaa. Kaikki ihmissuhteeni olen perustanut sille - ja kyllä, aina pitänyt pääni - ja sitten katunut. Katunut ja itkenyt, anonut anteeksiantoa: pettämisistä, pahoista sanoista, ilkeistä teoista.

Minä testaan ja koettelen miehiä, minä teen mitä minua huvittaa, milloin minua huvittaa. Jos he eivät kestä, voin rauhassa todeta, että he hylkäävät minut aivan kuten isäni hylkäsi minut tuona kohtalokkaana yönä. Kukaan heistä ei ole kestänyt loppuun asti; kaikkia olen onnistunut loukkaamaan niin, että he ovat heittäneet pyyhkeen kehään. Jotkut ovat kestäneet kauemmin kuin toiset, joitain olen loukannut verisemmin kuin toisia. Kaikki he ovat kuitenkin joutuneet tuon yön uhreiksi, kukaan heistä ei ole välttynyt siltä taakalta, jota kannan mukanani vielä tänäkin päivänä 13 vuotta myöhemmin.

Tänä iltana istun kotonani, katselen ympärilleni ja pohdin. Kotini on kaunis ja rakastan sitä, minulla on mökki, jota vaalin antaumuksella, minulla on ystäviä, joita arvostan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, joiden ansiosta selviän eteenpäin päivä kerrallaan. Kuitenkin vaihtaisin kaiken maallisen omaisuuteni, kaiken sen materian, mitä olen ympärilleni kerännyt siihen, että viimeiset sanani isälleni olisivat olleet: "kyllä, tulen kotiin kymmeneltä, pidä sauna lämpimänä". Kuinka monen ihmisen elämän ne sanat olisivatkaan muuttaneet..

Tunnemaailman oravanpyörä

Olen nyt reilun puolen vuoden ajan tapaillut erästä miestä, jonka olen tuntenut jo teini-ikäisestä asti. Tapailemme aina muutaman viikon ajan, sitten hän katoaa maan alle ja minä nuolen haavojani, kunnes hän jälleen palaa elämääni.. Jostain syystä- jota en itse todellanaakn käsitä- en pysty vastustamaan häntä. Hän vaikuttaa minuun kuin magneetti.

Tästä voisi yksinään kirjoittaa kokonaisen romaanin, mutta se mikä minua nyt askarruttaa on syy, miksi hän katoaa.

Miehellä on ilmeisesti ollut koko elämänsä aikana pari vakavaa nais-suhdetta. Yksi hänen tyttärensä äitiin ja toinen varattuun naiseen. Varsinkin tämä jälkimmäinen on jättänyt häneen syvät jäljet.

Minä olen aina epäillyt, että miehet muodostavat suhteita varattuihin ihmisiin eri syystä kuin naiset. Naiset yleensä oikeasti hullaantuvat ja lopulta rakastuvat varattuun mieheen, mutta miehet "ottavat" varatun naisen, koska suhde varattuun on "helppo". Mies saattaa tuskailla, miksei nainen lähde liitostaan, mutta loppupeleissä hän huokaa helpotuksesta kun nainen pysyy kotonaan.

Näin mies voi samalla viettää poikamieselämää ja silti olla olevinaan "varattu". Hän saattaa kuvitella olevansa rakastunut, mutta saattaisi saada halvauksen, jos nainen joku päivä ilmeistyisikin laukkuineen hänen ovelleen.

No se siitä ja sen analysoinnista...

Kyseinen mies kuitenkin eli hyvinkin kauan tällaisessa "suhteessa" ja nyt minä (vapaa ja ihastunut) ahdistan häntä. Minä olen oikeasti ihastunut ja haluan viettää hänen kanssaan aikaa ja oppia tuntemaan hänet. Kun hänen mielestään otan liian useasti yhteyttä, hän yksinkertaisesti katoaa: häntä ahdistaa. Raukka ei vain ymmärrä sitä, että minä en ymmärrä tuollaista. Minä en ymmärrä kuin suoraa puhetta. Mitä enemmän hän pakoilee, sitä enemmän minä tivaan, mikä häntä vaivaa ja sitä enemmän häntä ahdistaa ja... no huomaatte varmaan kuvion...

Kyllä, myönnän, vika on myös minussa. Minun olisi jo pitänyt oppia, että tämä on hänen tyylinsä hoitaa asioita. Samalla olen kuitenkin NIIN EPÄVARMA (naurakaa vaan, minä olen, eikä minua naurata yhtään!!), koska sisimmissäni pelkään kokoajan hänen palaavan exänsä luo (joka tätänykyään ilmeisesti on eronnut), jonka kanssa kuitenkin oli pitkään "yhdessä" - jos niin nyt voi sanoa suhteesta, jossa toinen on varattu.

Kokoajan minusta tuntuu todella kurjalta, että minä olen se, joka häntä ahdistaa (herätetään kysymys myöhemmin siitä, ahdistaako häntä oikeasti, vai onko se vain peliä. Nyt vain oletetaan, että häntä oikeasti ahdistaa). Hän haluaisi edetä hitaasti, mikä sopisi myös minulle, jos vain voisin olla varma siitä, ettei hän leiki tunteillani... Ja koska kokoajan olen epävarma tästä, niin ajan asiaani kuin yleinen syyttäjä konsanaan.

Olemme juuttuneet tähän oravanpyörään, paikkaan, jossa kumpikin ruokkii toisensa epävarmuutta omilla peloillaan. Päivän kuumin kysymys kuuluu siis: miten hypätä pois oravanpyörästä ja toisaalta onnistuuko se edes niinkauan kun molemmat kantavat painolastia edellisestä suhteestaan?

Kuulet, kuulet, mutta kuunteletko?

Mä olen niin monta kertaa sanonut, että tämä on tuhoon tuomittu juttu. Me toistetaan saamaa kaavaa, joka aina johtaa samaan paikkaan; siihen paikkaan, jossa muhun sattuu.

Miksi sä sitten aina vedät mut takasin ja miksi mä annan sun tehdä sen? Miten mä en vaan osaa olla vastaamatta tai käskeä suun painua kuuseen? Eikö me olla nähty tää jo, kierretty tää kehä uudestaan ja uuudestaan? Ja aina, kun se nainen suututtaa sut sä tulet takasin ja aina mä annan sun tulla. Mä en halua tätä enää!! Mä en halua olla väliaikaviihdettä tai sun yksinäisten öiden syli. Tiedätkö, joskus mullakin on yksinäisiä öitä muttet sä koskaan sillon ole täällä.

Mä haluan sut kokonaan tai en ollenkaan. Ja vaikka mä kuinka huudan sitä, sä kuulet ja kuulet, muttet koskaan kuitenkaan kuuntele!

Mä puhun viimeisen kerran...

Nyt se on loppu, nyt raja on tullut vastaan. Olo on tyhjä ja surullinen, mutta näin ei voi jatkua. En voi haikailla enää haavekuvia ja unelmia, joilla ei ole koskaan mahdollisuutta toteutua.

Kyynel kerrallaan tunne pikkuhiljaa poistuu. Mä puhun viimeisen kerran, Hän ei kuule muuta kun tuulen puissa. Se on hieman viileämpi ja Hän ehkä kietoo takin tiukemmin ympärilleen, kuin viimeiseen syleilyyn. Viimeinen henkäys - hyvästi - sitten lämmin vire palaa, eikä Hän enää muista, että olin läsnä.

Mihin vetää raja?

Pattitilanne, jossa olen nyt kärvistellyt kohta vuoden ei liiku mihinkään.. Heh, ei kai sitä pattitilanteeksi muuten sanottaisikaan. Vuoteen ei olla kuin vaihdettu merkitseviä katseita, epämääräisiä viestejä ja puolihuomaamattomia kosketuksia.

Minä, joka en todellakaan ikinä loista kärsivälliyydelläni olen ylittänyt kaikki omatodotukseni ja pidättäytynyt. Olen antanut Hänen tehdä aloitteen lähestulkoon aina, hyvin harvoin olen itseä Häntä lähestynyt. Nyt tilanne alkaa luisua käsistä.

Muutama viikko sitten Hän itse totesi, että minäkin saan avata keskustelun, eikä aihetta aina tarvitse keksimällä keksiä (kuten aika ilmiselvästi tähän asti olen tehnyt). Tänä lyhyenä aikana olemme viestitelleet enemmän tai vähemmän säännöllisesti myös ihan turhanpäiväisistä asioista. Ja vihdoin eilen sain avattua Hänelle ihan vähän siitä mitä mielessäni pyörii. Hän vastasi tietävänsä. (Tiedän miltä se kuulostaa.. hmph.. tietävänsä.. tyttökulta: se mies vedättää sua ihan 6-0. Viesti kuitenkin jatkui, loppua en vain voi tutkinnallisista syistä paljastaa :))

Nyt olen kahden tulen välissä. Olemme vihdoin saaneet yhteyden ja samalla omatuntoni tuo Samu Sirkka, joka näköjään kuitenkin asuu myös minun olkapäälläni (ehkä Samu vain lomaili välillä..) on avannut sanaisen arkkunsa. Mitä enenmmän olen Hänen kanssaa yhteydessä, sitä voimakkaammin tunnen; sekä iloa, että syyllisyyttä.

Missä vaiheessa minun tulee esittää itselleni ne pelottavimmat kysymykset; mitä minä tästä haluan ja mitä olen valmis tekemään sen edestä? Vastaus ensimmäiseen alkaa olla aika selvä ja osittain syy siihen, miksi pakenen itseäni ulkomaille asti. Vastaus kysymykseen numero kaksi on suuri kysymysmerkki ja vaihtoehdot saavat minut voimaan jopa fyysisesti pahoin. Mitä minä olen valmis tekemään sen eteen, jonka uskon tuovan minulle onnea ja rakkautta, mutta niin paljon surua ja murhetta muille? Mihin vetää raja?

Levoton...

Haluan kertoa Hänelle... Kertoa, että olen ajatellut, kaivannut ja salassa niin pitkään himoinnut. Haluan kertoa, että Hän on ajatuksissani päivittäin. Haluan kertoa, että kaikki laulut, jotka kuulen muistuttavat minua Hänestä. Haluan kertoa, että matkustaisin Hänen kanssaan maailman ääriin ja kokisin koko maailman kauneuden. Haluan kertoa, että tekisin Hänet niin onnelliseksi, jos vain saisin tilaisuuden...

Haluan niin paljon, mutta voin saada niin vähän... katseen, hymyn, kosketuksen, kauniin sanan.. Se on osani; olla levoton..

Etkö sä nää, et mul on niin mieletön ikävä?

Mä ottaisin sut syliin ja kietoutuisin suhun. Upottaisin kädet sun hiuksiin ja tuntisin sun hengityksen kaulallani. Sä kuulisit mun sydämeni sykkeen, kuinka se pikkuhiljaa kiihtyy läheisyydessäsi. Me ei tarvittaisi sanoja, ei mitään muuta kuin iho vasten ihoa.

Me maattaisiin niin ikuisuus, aivan hiljaa ja paikoillamme. Ulkomaailmaa ei olisi, vain me kaksi koko maailmankaikkeudessa. Kuu kiertäisi maan ja maa auringon, me vain oltaisiin ja elettäisiin toisistamme. Etkö sä nää...?

Minä olen kissaihminen.

Elämässäni on hyppinyt edestakaisin mies (huomioi pieni alkukirjain). Tämä mies ei koskaan päässyt yli entisestä/nykyisestä tyttöystävästään (joka muuten taisi olla naimisissa suurimman osan heidän yhdessäoloajasta).

Jossain vaiheessa havahduin ärsytykseen. Minua ärsytti, että joku antaa itsensä pompoteltavaksi kuin tahdottoman kumipallon. Seuraavaksi havahduin siihen, että mies oli pompotellut minua aivan samalla tavalla. Ärsytykseni maksimoitui.

Aivan kuin koira olin hännystellyt miestä ja odottanut häneltä suosionosoituksia ja hyväksyntää, samalla kun hän oli heiluttanut häntäänsä ihan muuhun suuntaan. En vieläkään oikein ymmärrä kuinka tässä kävi näin?

Kun vihdoin heräsin koomastani, venyttelin, suin hiukseni, katsahdin peiliin ja vannon, että jos minulla olisi viikset olisin oientanut nekin. Minä olen kissaihminen henkeen ja vereen, koskaan en enää sorru odottamaan jonkun jalkojen juurella, kunnes hän antaa minulle luvan juosta. Minä juoksen juuri silloin kun haluan.. jos siis haluan ;)

Ojasta allikkoon eli kahdeksikosta kehään.

Elämäni on ollut juuttuneena kahdeksikkoon, tasaisesti se on kiertänyt ensin yhden ympyrän, palannut alkupisteeseen ja lähtenyt sitten kiertämään toista ympyrää. Joka kerta, kun elämäni on kahdeksikon ääripäässä olen onnistunut unohtamaan sen, mitä toinen ääripää edustaa. Näin siis valheellisesti olen kokoajan uskottellut itsellen, että elämäni kulkee eteenpäin.. kunnes taas olen tunnistanut olevani lähtöpisteessä ja lähteväni kiertämään toista ympyrää vastakkaiseen suuntaan.

Tämä on alkanut käydä yksitoikkoiseksi! Kuitenkin olen huomannut olevani täysin kyvytön murtautumaan irti kehästä, aivan kuin nolla-pisteessä olisi magneetti, joka vetäisi minut taas takaisin. Toisaalta mikään ei selitä sitä, miksi alkupisteen jälkeen en vain ole ohjannut elämääni johonkin toiseen suuntaan!

Olen nyt kiertänyt tätä samaa kaksoiskehää kohta vuoden ja se alkaa tuntumaan todella tylsältä, toisaalta vain yhden kehän kiertäminen olisi ollut vielä tylsempää! Kuitenkin huomaan, etten edes jaksa tutustua uusiin ihmisiin, jotka voisivat auttaa minua matkallani pois kahdeksikon vaikutuksesta.

Nyt toinen lenkeistä on alkanut kypsyttää minua toden teolla. En vain enää jaksa olla sivustakatsojana hänen elämässään, kiertää kehää ja odottaa. Samaan aikaan se tuntuu helpottavalta ja pelottavalta. On helpottavaa vihdoin irrottautua ihan tietoisesti tästä tuhoon tuomitusta kierteestä.

Sitten päästään pelottavaan puoleen, kahdeksikon toiseen ääripäähän. Pahimpaan pelkooni... Mitä jos jäänkin kiertämään kehää? Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Ehkä joskus joku vielä tulee, joka murtaa kehän.. Sitä odotellessa..

"Kaikki mikä tapahtuessaan saa aikaan...

muita tapahtumia, saa aikaan muita tapahtumia." on yksi lempilainauksiani. Niin alkaa Douglas Adamsin Linnunrata trilogian viides osa (loogisuus ja Douglas Adams eivät aina ole yhdistettävissä toisiinsa, enkä käyttäisi niitä samassa lauseessa).

Otin tänään ensiaskeleen kohti seuraavaa elämänvaihetta, kävin hakemassa kurssikirjat. Kurssi, jolle ilmottauduin on lippuni uuteen maailmaan ja uuteen aikaan. Kurssi on lippuni ulkomaille.

Olen aina ollut vannoutunut Suomi-ihminen. Olen aina ollut tyytyväinen 51 viikkoon lintukodossamme ja viikon lomaan ulkomailla, en koskaan ole haikaillut pois täältä... ennekuin nyt. Jo jonkin aikaa minua on kalvanut levottomuus, ajatus lähtemisestä. Ajatus siitä, että elämällä on minulle jokin muu tarkoitus kuin toimistopöydän takana homehtuminen. Haluan nähdä, kokea, tuntea, haistaa ja maistaa jotain uutta, jotain erilaista. Minun täytyy tehdä tämä... itseni takia.

Olen jo valmiiksi haikea ja mietin, miten tulen pärjäämään ilman ystäviäni, tuttua kotiani ja kissojani. Minua hieman jopa itkettää kun ajattelen, etten voi vain soittaa rakkaille ystävilleni ja kutsua itseäni kahville. Toisaalta olen innoissani kuin lapsi ennen jouluaattoa, jännitys tuntuu vatsanpohjassa asti. Onneksi tiedän, että ystäväni odottavat minua täällä ja toivottavat minut taas avosylein takaisin kotiin, siitä olen jo valmiiksi heille kiitollinen.

Nyt se on tehty, ensiaskel uuteen seikkailuun. Toivottakaa minulle onnea!

Auringonpimennys aivoissani

Aina joskus tapaa ihmisen, jonka kanssa tuntee ilotulitusta. Sellaisen ihmisen, jonka kanssa jokainen solu ja atomi huutaa fyysistä yhteenkuuluvuutta. Jokainen kosketus löytää oikean paikkansa, kaikki osat sopivat yhteen. Jokainen kosketus on kuin maanjäristys ja jokainen vaativa suudelma kuin auringonpimennys.

Ja sitä se nimenomaan on: auringonpimennys, auringon ollessa järki ja seksin ollessa kuu, joka peittää viimeisenkin järjen valolähteen.

Seksistä tulee pakkomielle ja riippuvuus. Aivojen kemiat heittävät tuplavolttia kerien ja haluavat kokoajan lisää tätä ihanaa huumetta, jonka toisen kosketus ja halu aiheuttaa. Jossain heikossa vaiheessa aivot päättävät sekoittaa pakkaa ja kertovat meille, että tämä fantastinen fyysinen yhteenkuuluvuus myös on psyykkistä, että tähän myös kuuluu tunteita. Tässä vaiheessa aaletaan liikkua vaarallisilla vesillä.

Katsokaas usein nämä kaksi ihmistä, joiden kemiat räjäyttävät tajunnan ovat kaikella muulla saralla täysin yhteensopimattomia. Jostain syystä luonto on oikullisuudessaan päättänyt, että kun näin syvän fyysisen tunteen yhteyteen ei voi rakentaa myös toimivaa psyykkistä yhteyttä. (Tietenkin löytyy poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön ja heille olen niin kateellinen, että muutun vihreäksi, jos edes ajattelen koko asiaa. 99 kertaa sadasta näin ei kuitenkaan käy.)

Olen siis jälleen päästänyt elämääni miehen, jonka jokainen kosketus saa minussa aikaan pienen supernovan. Jopa hänen äänensä saa minut kehräämään mielihyvästä. Mies myös tietää tämän ja käyttää tilannetta häikäilemättä hyväkseen, ja minä annan sen tapahtua! Päässäni pimenee, enkä kykene sanomaan hänelle ei!

Ajatusten virtaa...

Keväällä tapasin uudelleen nuoruuden ihastukseni. Liikuimme yhdessä jonkin aikaa, kunnes hän huomasi olevansa vielä kiinni entisessä suhteessan (tämän olisin kyllä voinut kertoa hänelle heti viikon jälkeen). Olin kuitenkin tässä vaiheessa jo henkisesti investoinut (Oprah ja Dr Phil ovat koulineet minut hyvin)suhteeseen ja ero sattui, niinkun se yleensäkin sattuu.

Kesälomalla ollessani hän ilmestyi takaisin elämääni. Pikkuhiljaa hän hivuttautui lähemmäs puheluin ja teksiviestein, kunnes viime viikolla taas tapasimme. Taas hän kertoi olevansa vapaa, ettei entinen suhde tehnyt häntä onnelliseksi. Suhtaudun asiaan terveen skeptisesti, en osaa uskoa, että tämä hänen monta vuotta kestänyt suhteensa olisi vieläkään nähnyt päätöstään. Sitäpaitsi....

Tällä kertaa myös minä olen epävarma. Tällä kertaa myös minä jahkaan jonkun muun perään. Ajatukset hyppivät päässäni kuin villikanit. Mitä jos hän tällä kertaa onkin tosissaan? Mitä jos hän ei ole ja ajaudumme samaan tilanteeseen kuin keväällä? Mitä jos me nyt yritämme saada jotain suhteentapaista aikaiseksi ja Hän (siis ainoa mies elämässäni, joka on ansainnut ison etukirjaimen) haluaisikin olla osa elmänääni?

Mitä jos... Tällä hetkellä elämäni on täynnä tätä lausetta. Toisaalta tiedän, että Hän ei koskaan voi olla minun. Hänellä on perhe, jota Hän rakastaa, Hänellä on elämä, joka on (ainakin ulkopuolisen silmin) hyvin idyllistä.

Toisaalta tästä ajatuksesta on turvallista pitää kiinni. Niin kauan kuin uskottelen itselleni olevani rakastunut, en koskaan antaudu täysin kenellekään muulle, en koskaan satuta itseäni. Mutta toisaalta haluan kokea taas rakkauden, haluan uskaltaa antautua suhteeseen tunteella, haluan löytää sielunkumppanin...

Onneksi tiedän varmasti, ettei kumpikaan näistä miehistä ole Elämäni Mies, Mies joka on ansainnut kaksi isoa etukirjainta. Onneksi tiedän Se Mies odottaa vielä jossain jossien ja muttien takana.

Median muokkaama

Sinkkuudesta on helppo kirjoittaa, jännittäviä ja hauskoja asioita tuntuu tapahtuvan kokoajan. Joka kulman takana on uusi seikkailu vain odottamassa seikkailijaansa. Kaikki on vaivatona ja avointa. Kaikesta saa puhua ja kirjoittaa. Siis kaikesta siitä, mistä kehtaa puhua ja kirjoittaa:

Sinkkuelämää ja Frendit ovat vihdoin koulineet meistä suomalaisista nuorista seksuaalisesti avoimia. Me kuulutamme nautintoamme maailmalle ja keskustelemme café latten ääressä silmiämme pyöritellen huonoista seksikokemuksistamme.

Meillä on enemmän ja enemmän seksisuhteita, joihin ei sisälly minkäänlaisia tunteita. (No joo.. selllaisetkin ovat ihan mukavia oikean tyypin kanssa...heh) Minä-keskeinen, nautinnonhaluinen kulttuuri, jota media meille tyrkyttää, ajaa meidät pikkuhiljaa kauemmas ja kauemmas siitä, mitä kaikki oikeasti (ja kyllä kaikki haluavat sitä ihan oikeasti!) haluavat: kemiaa, sielujen sympatiaa ja ikuista rakkautta.

Olen huomannut, että tunteistaan kertominen on näin kolmekymppisenäkin aivan yhtä vaikeaa kun se oli yläasteella. Kun vihdoin olen tavannut miehen, johon olen rakastunut (ja nyt pidetään sivuseikkana sitä, että hän on varattu, sillä ei ole tässä asiassa merkitystä) en vain osaa avata suutani kertoakseni sitä hänelle. Pieni jäyhä suomalainen sisälläni kuiskuttaa korvaani herkeämättä, että tunteiden näyttäminen on väärin ja pahimmassa tapauksessa jopa noloa, varsinkaan, jos hän ei vastaa tunteisiini.

Miksi ihmeessä on näin? Carrie Bradshaw ystävineen on koulinut minut hyvin, koska samalla kehtaan kuitenkin häpeilemättä ehdotella rivien välissä kaikenmaailman tuhmuuksia ja tavatessamme keimailla ja räpytellä silmiäni. Miten ihmeessä se muka ei ole minusta noloa?

Kulkeeko keskuudessamme kohta kokonainen sukupolvi naisia, joiden vakiosanavarastoon kuuluvat sanat: tussu, vibraattori, G-piste ja kliimaksi, mutta kukaan ei enää muista mitä tarkoittikaan hellyys, läheisyys ja rakkaus? Ehkä MTV joskus keksii niilekin oman sarjan ja joku seuraavista sukupolvista on pelastettu.

Mikä tekee miehestä Alfa-uroksen?

Olen aina kuvitellut, että kuudes aisti on naisten etuoikeus. Jotain, jolla naiset saavat etulyöntiaseman miehiä kohtaan. Jotain, jonka avulla naiset joku päivä hallitsisvat maailmaa. Jotain sellaista, mitä miehillä ei ole.

Kyllä, naisilla on kuudes aisti, jolla aavistaa tiettyjä asioita. Naisten kuudennella aistilla pystyy havannoimaan kumpaakin sukupuolta tasavertaisesti, se on herkkä ja sillä voi halutessaan saavuttaa jonkinlaisen valta-aseman.

Mutta, kuten luonnossa aina on Yin ja Yang, niin tälläkin kolikolla on kääntöpuoli.

Miehillä on myös kuudes aisti. Aisti, joka on paljon pelottavampi kuin naisten. Aisti, jonka avulla miehet ilmeisesti aina ovat hallinneet - ja aina tulevat hallitsemaan - maailmaa. Aisti, joka tekee osasta miehistä Alfa-uroksia. Aisti, jonka avulla tuntea, koska nainen loittonee!

Naisten kuudes aisti toimii tavallisesti kohteeen ollessa läsnä. Voimme saada jotain etäisiä viestejä myös puhelimen välityksellä, mutta emme koskaan tunne ilman kontaktia. Miesten kuudes aisti halkoo aika-avaruuden ja he pystyvät havannoimaan kohdettaan kaukaisten matkojen takaa. He osaavat aavistaa valon nopeudella, koska nainen mahdollisesti kiinnostuu jostain toisesta miehestä ja he iskevät kiinni sillä samalla nopeudella.

Tämä aisti - kuten muutekin aistit - tukevat luonnonvalintaa. The survival of the fittest. Vain Alfa-urkosilla on tämä aisti ja kyky, vain vahvimmat urokset pystyvät hallitsemaan naaraitaan tällä tavalla. Osa heistä tekee sen jopa tiedostamattaan, he pitävät laumansa kasassa ja vahtivat sitä mustasukkaisesti. Jokainen erkaantuva naaras saa osakseen huomiota ja kunnioitusta, kunnes hän kiltisti palaa ruotuun, uskoen sokeasti olevansa jotenkin erikoinen muihin nähden. Kun johtajauros huomaa naaraan palanneen laumaan, hän kohdistaa huomionsa muualle.

Näin karuselli pyörii. Alfa-urokset hallitsevat valitun naaransa kanssa, samaan aikaan kuitenkin vartioiden loppulaumaansa herkeämättä. Heikommat urokset saavat tyytyä rippeisiin ja hetkellisiin nautinnon hetkiin jonkun laumasta erkaantuneen kanssa, kunnes Alfa-uros sääliä tuntematta taas kutsuu naaraansa takaisin.

Taitaa olla aihetta huolestua...

Talvella kohtasin Miehen. Miehen, josta nyt jo luulin päässeeni eroon. Perheelisen miehen. Vietimme yhdessä yhden yön suudelleen, keskustellen, himoiten. Olosuhteista johtuen emme kuitenkaan saaneet asiaa saatetuksi loppuun asti. Aikuisten kielellä siis emme koskaan harrastaneet seksiä.

Asia jäi avoimeksi, emmekä koskaan saaneet uutta tilaisuutta. Se jäi kuitenkin elämään jonnekin mieleni syövereihin, sinne pimeään paikkaan, johon haudataan kaikki ne ajatukset joita ei saa ajatella. Yhtäkkiä joku avasi taas oven tuonne paikkaan. Yhtäkkiä kaikki on taas aivan sekaisin.

Ja nyt asioita sekoittaa tunteet. Aikaisemmin kyse oli himosta, puhtaasta halusta. Ei himo mihinkään ole hävinnnyt, se on vain saanut uuden ystävän: kaipauksen. Minä oikeasti saatan saada itseni kiinni miettimästä, millaista elämä tämän Miehen kanssa olisi, millaista olisi herätä hänen vierestään ja keittää hänelle aamukahvia. Istua ja katsoa kun hän lukee sanomalehteä ja hyvästellä hänet kun hän lähtee töihin.

Tiedän, että vaikka aiemmin liikuin heikoilla jäilllä, olen nyt polviani myöten vajonnut kylmään ja pimeään veteen. Tieto siitä, että oikeasti tunnen näin tätä Miestä kohtaan saa minut haukkomaan henkeä samalla tavalla kuin jäihin vajonnut tuntiessaan jääkylmän veden. Tunne saa minut hetkellisesti taas lämpimäksi ja sitten tieto taas salpaa hengitykseni. Nyt taitaa olla aika huolestua...

Antakaa minulle laastari miehistä vieroittumiseen!

Minä lopetin tupakanpolton. Ihan oikeasti, tein sen. Viikon olen ollut polttamatta, josta kaksi päivää meni hyvin viihteellisissä merkeissä. En edes kaipaa tupakkaa, olen vihdoin vapaa. Olen yllättänyt itseni totaalisesti.

Olen myös yllättänyt itseni toisessa mielessä. Aikaisemmin keväällä kohtasin varatun miehen. Miehen, jonka olen tuntenut jo kauan. Miehen, joka sai maailmani hetkellisesti pois tolaltaan. Miehen, jonka vuoksi olisin ollut valmis luopumaan kaikkein pyhimmistä periaatteistani. Nyt olen valmis siihen taas.

Jotenkin hän hiipi taas ihoni alle. Näen hänestä unia, joista en haluaisi herätä. Tunnen hänet taas lähelläni, hänen hengityksensä, hänen kosketuksensa. Kuulen hänen äänensä. Ympyrä on sulkeutunut, en ymmärrä miksi ja kaikkein tärkeintä en tiedä miten saisin kehän rikottua.

Miksi pääsin eroon elämäni suurimmasta addiktiosta lopulta niin kivuttomasti, mutten Hänestä? Miksi miehistä vieroittumiseen ei ole keksitty laastaria?

Elämä on joskus vaan niin....

Keväällä tapasin miehen, joka sekoitti pääni kokonaan: nuoruuden rakkauteni. Ihastumisesta sekoamista en tässä enempää ruodi -se ei nyt näyttele pääosaa ja sitä on aikanaan ruodittu ihan tarpeeksi- vaan sitä pientä ajatuksensiementä, jonka hän istutti päähäni. Salakavalasti tämä ajatus on itänyt alitajunnassani, kunnes se yksi päivä puhkesi kukkaan.

Minä haluan perheen!

Minä, vannoutunut lapsettoman parisuhteen puolestapuhuja. Minä, jonka vanhana piti muutaa maalaistaloon kissojeni ja mahdollisesti ponieni kanssa. Minä, jolle lapset aina ovat tarkoittaneet oman elämän loppumista.

Minä en kuitenkaan halua vain lasta, sehän olisi aivan liian helppoa. Haluan myös miehen, jonka kanssa kasvattaa yhteinen lapsemme. Oi kun olisikin vaivatonta vain etsiä baarista joku ulkoiset puitteet täyttävä mies, tarkistaa ehkä hänen hampaansa ja kysyä perinnöllisistä sairauksista ja kliinisesti hoita homma pois päiväjärjestyksestä. Mutta ei, minä haluan myös nirsoilla. Minä haluan miehen, joka pysyy rinnallani loppuun asti, johon voin luottaa ja tukea. Miehen, joka ei petä (tai jos pettää, ei koskaan jää siitä kiinni.. ihan kaikkea ei varmaan kuitenkaan voi saada?) ja joka rakastaa minua aina.

Haluan siis sen unelmien miehen, jota varmasti ei koskaan löydy. Ja tämän fantasia-miehen kanssa haluan tehdä unelmien lapsen, jota en siis varmaaan koskaan tule saamaan.

Tarraudun kinni siihen ajatukseen, että tämä vain on se kuuluisa kolmekympin kriisi. Roikun siinä kuin hukkuva, mutta sisimmilläni tiedän: mikään ei tule olemaan kuin ennen. Peli on nyt menetetty!

180 astetta

Vihdoinkin tiedän, mitä elämältä haluan. Vihdoinkin tunnustan, kuka olen ja mitä elämältä etsin. 29 vuotta olen uskotellut itselleni ja ulkomaailmalle olevani jotain muuta kun olen. Nyt on aika tehdä täyskäännös, pelottava sellainen. Kohdata elämä uudet tavoitteet mielessä ja uskoa siihen ,että löydän jonkun kanssani jakamaan uuden elämäni.

Niin kauan olen itseäni vakuutellut, että uskoin siihen jo lähes täydellisesti. Tämän kevään aikana olen kuitenkin joutunut kohtamaan ihmisiä, jotka ovat saaneet minut epäilemään itseäni ja elämälleni asettamia päämääriä. Suuri kiitos heille siitä, että he ovat pakottaneet minut avaamaan silmäni.

Nyt joudun hengittämään syvään, ottamaan uuden suunnan ja etsimään samaan suuntaan kulkevan ihmisen rinnalleni. Tämä on pelottavimpia asioita, jota olen elämässäni tehnyt. Tähän asti kaikki on ollut helppoa ja vaivatonta mutta tästä pisteestä alkaa minulle täysin tuntematon tie. Tie, jolla minua johdattaa vain tunteeni.

Jos elämä ois helppoo...

Sen yhden hairahduksen jälkeen olen käännyttänyt kaikki ukkomiehet, jotka (osa hyvvinkin sinnikkästi) ovat pyrkineet elämääni. Jotenkin tuntuu, että kevät sai kaikki miehet sekaisin.

Sinnikkäästi olen jaksanut, nyt en jaksa enää.

Tämä mies on pikkuhiljaa hivuttautunut lähemmäksi. Askel askeleeta hän on tunkeutunut elämääni. Mies ei ole ollenkaan tyyppiäni, hänestä puuttuu kaikki se äijämäisyys, jota yleensä miehissä etsin. Hän on mukava ja kohtelias, avulias ja ilmeisesti oikeasti nauttii seurastani. Täysin vastakohta siis niille itseään täynnä oleville, oman arvonsa parhaiten tunteville naistennaurattajille, joihin aina retkahdan. Ne joilta saa kärttää aikaa, koska aina on jotain tärkeämpää..

Valitettavasti myös tämän miehen elämään mahtuu yksi tärkeämpi asia kuin minä, hänen vaimonsa. Tiedän ,leikin tulella ja ennenkaikkea tunteilla, omillani ja varsinkin hänen vaimonsa. Hänen tunteistaan en koskaan ole saanut oikein selvää. Onko hän vain viehättynyt seurastani ja hakee elämäänsä jännitystä, vai onko hän oikeasti ihastunut minuun?

Toisaalta en myös missään nimessä ole varma itsestäni. Olenko oikeasti ihastunut vai haenko vain turvallista kohdetta tarpeelleni tuntea perhosia vatsassa, sellaista, jota tiedän, etten voi saada? Mitä tekisin, jos hän oikeasti haluaisi olla kanssani? Olenko valmis laittamaan monen ihmisen elämän likoon vain huomatakseni, etteivät tunteeni ole aitoja? Miksi edes pohdin näitä asiota, kun jo tiedän vastauksen? Kuinka voin edes kuvitella, että kaiken sen jälkeen mitä olen kokenut, olisin valmis laittamaan niin monen ihmisen elämät vaakalaudalle?

Hetken aikaa elämä on taas helppoa... kunnes taas mennään..

Tilauksessa täydellinen mies..

Perjantai-iltana makoilin tavoistani poiketen kylvyssä ihmettelemässä maailman menoa. Kerrankin vain oli sellainen olo, etten yksinkertaisesti jaksanut lähteä ulos.. humalaisia ihmisiä, baarijonoja, epätoivoisia iskuyrityksiä ensin tiskillä ja loppuillasta vielä narikkajonossa... Sytytin siis kynttilät, kaadoin itselleni lasin hyvää viiniä ja laskin kuuman, tuoksuvan vaahtokylvyn...

Annoin vain mieleni laukata: menneisyydessä, tässä päivässä ja tulevassa. Pikkuhiljaa huomasin ajatusteni aina kaartavan takaisin samaan uraan... miehiin. Valitettavasti en siis tällä kertaa pohtinut universumin saloja enkä jumaluusoppeja vaan ainoastaan sitä yksinkertaista asiaa, joka tällä hetkellä eniten koskettaa -tai lähinnä ei kosketa- elämääni. Lopputuloksena tälle ajatusten virralle tilasin itselleni universumilta Täydellisen Miehen.

Minkälainen sitten on Täydellinen Mies?

Hän on käytännöllinen, eikä pelkää työkaluja. Hänen käteensä sopii niin vasara, kuin pulttiavain ja hän saa myös tarpeen vaatiessa kaivettua kuopan sekä tyhjennettyä mökin ulkovessan nyrpistelemättä nenäänsä.

Hän viihtyy niin maalla kuin kaupungissakin. Hän on seurallinen, ystäväni pitävät hänestä ja hän saa minut nauramaan ja tuntemaan itseni ainutlaatuiseksi. Hän käy mielellään ulkona kanssani, mutta antaa minulle tilaa myös juhlia tyttöjen seurassa.

Hänellä on kunnollinen työpaikka. Hän kuitenkin arvostaa myös vapaa-aikaansa ja harrastaa kanssani jotain yhteistä. Hänellä on myös muita omia harrastuksia ja hän jaksaa kuitenkin olla kiinnostunut minunkin muista vapaa-ajan aktiviteeteistä.

Hänessä on jotain vaarallista ja mystistä. Hän osaa olla hankala, eikä missään nimessä koskaan jää tossun alle. Kuitenkaan hän ei koskaan tahallisesti halua loukata minua ja osaa pyytää anteeksi, jos epähuomiossa tulee tehneeksi niin.

Hän osaa opettaa minulle uusia asioita. Hän ei ole ylimielinen, eikä saa minua tuntemaan itseäni huonoksi ja alempiarvoiseksi. Hän opettaa lempeästi ja kärsivällisesti ja on iloinen, kun minä onnistun ja opin.

Meidän kemiamme toimivat! Hänen kanssaan tunnen sellaista kiihkoa, etten aina pysty ajattelemaan selväjärkisesti. Hän saa minut hetkessä mielipuoleksi halusta ja osaa tyydyttää minut täydellisesti. Hän myös arvostaa haluani tyydyttää hänet, eikä koskaan kieltäydy tai torju minua.

Hän rakastaa minua ja kertoo sen niin sanoissa kuin teoissa ja tietenkin hän rakastaa myös kissojani (niin ja siis ei missään nimessä ole niille allerginen).

Aikani pohdittuani asiaa totesin kylmän faktan: tämä Täydellinen Mies esiintyi osittain kaikissa elämäni miehissä. Jokaisessa edes jollain tavalla tärkeäksi luokittelemassani miehessä oli osa Häntä. Jotkut näistä tärkeistä henkilöistä ovat ihastuksia, jotka eivät koskaan saa tietää, jotkut hetken kanssani olleita rakastajia, mukaan mahtuu myös kaksi merkittävintä eksääni... Mutta kenessäkään ei yhdistynyt kuin osa ominaisuuksista.

Olen "etsinyt" nyt kohta 15 vuotta tätä miestä. Onko kohta jo aika todeta, ettei Häntä ole olemassa ja tyytyä johonkin muuhun, johonkin sellaiseen, joka täyttää suurimman osan vaatimuksista? Vai vieläkö odotan ja katson mitä seuraava käsi tuo tullessaan?

Kylpyveteni alkoi jo haalistua, katselin kyntttilänvalossa kylpevää kylpyhuonettani ja pohdin. Nousin ylös ja päätin... elämässä on kovat panokset, mutta mitä suuremmat panokset, sen suuremmat voittokertoimet. Seuraavassa kädessä voi olla jaossa kuningasvärisuora, pakkohan minun on jatkaa pelaamista!

29 vuotta ja päivä

Ikä tuo viisautta, ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja Toijalan takana ei ole enää mitään... Kolme sananpartta, jotka olen tähän ikään mennessä todistanut vääriksi.

Alkukevennykseksi aloitetaan helpoimmasta: Toijalan takana on jotain. Suorittamani empiirisen tutkimuksen (joskin kohtalaisen suppean sellaisen, koska koehenkilöitä on vain minä ja käyntejä kaksi) perusteella voin kiistatta väitää, että Toijalan takana on jopa elämää. Empiiristä, kokemuksiin pohjautuvaa koetta ei oikein voi kiistää, joten joudutte uskomaan sanaani.

Sitten hieman vaikeampi aihe: Tämä on oikeastaan aika mielenkiintoinen asia. Useinhan ruoho todella vaikuttaa vihreämmältä aidan toisella puolella: nuoremmalta, norjemmalta sekä mehukkaammalta. Aidalla on kuitenkin aina kaksi puolta, kuinka voimme varmuudella sanoa, kummalla puolella ruoho on vihreämpää? Riippuuko vihreys katsojan silmästä? Jos kaksi ihmistä seisoo aidan molemmin puolin, he todennäköisesti kadehtivat aina toistensa ruohoa, ihan vaan siitä syystä, ettei juuri SE ruoho ole heidän. Ruoho ei siis suurimmalla todennäköisyydellä ole yhtään sen vihreämpää aidan toisella puolella, ihmismieli vain luo sen illuusion.

Ja lopuksi: Ikä tuo viisautta. Ikä ei missään nimessä tuo viisautta, ikä tuo kokemusta. Viisautta on oppia näistä kokemuksista, eikä joka kerta toistaa samaa huonoksi havaittua, vanhaa kaavaa, esim. kadehtia toisen ruohoa (joka valitettavan usein toistuu varsinkin miespuolisilla henkilöillä.. pysyisivät vain siellä aitansa oikealla puolella, kun sen kerran ovat valinneet!).

Iän antamalla kokemuksella voin esimerkiksi sanoa, että pelimies on aina pelimies - vaikka hänet voissa paistaisi. Jos ikä automaattisesti antaisi minulle viisautta, olisin voinut hyödyntää tätä kokemusta ja jättää pelimiehen pelaamaan pelejään. Empiirisen tutkimuksen pohjalta voin siis jälleen todeta, että ikä ei viisastuta meitä yhtään.

Kuitenkin..Koska tutkimukseni miesrintamalla otannaltaan alkavat olla jo kohtalaisen laajat, voin nyt alkaa tietoisesti hyödyntämään koetuloksiani. Jos vuoden kuluttua, kun täytän 30 vuotta ja yhden päivän, voin todeta rakentaneeni itselleni toimivan ihmissuhteen, kadehtimatta toisten ruohoja Toijalan takana, voin kevein sydämin tunnustaa oppineeni kokemuksistani ja saavuttaneeni edes hiukan sitä kuuluisaa iän tuomaa viisautta.

Todennäköisesti voin kuitenkin taas vuoden kuluttua kopioida tämän saman jutun tähän samaan blogiin vaihtamalla vain vuosilukua. Ikä kun ei ihan oikeasti tuo kuin kokemusta ja täytyy jonkun sitä empiiristä tutkimustakin suorittaa!!

Viimeinen piste

Kuten tuossa aikasemmin mainitsin, tapasin jonkin aikaa sitten vanhan tuttavuuden. Miehen, johon olen johon olen joskus nuorena ollut todella ihastunut ja johon nyt olen tuhalnnut aivan liikaa aikaa ja tunteita.

Kohtalaisen karvas maku suussa joudun toteamaan, että ihmiset todellakin muuttuvat... Eivätkä aina parempaan suuntaan. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisten tarvetta sanoa asioita, joita he eivät tarkoita, eli suoraan sanottuna puhua paskaa. En halua paneutua tässä vaelhteluun sen kummemmin, vaan siihen, miksi joillain miehillä on tarve luvata naiselle kuu ja tähdet taivaalta, vaikkei siihen olisi mitään tarvetta?

Kun kohtasin uudelleen tämän miehen ajattelin, että tässä olisi jotain mukavaa ajanvietettä, että voisimme viettää hauskan kesän tapaillen ja nauttien toisiemme seurasta, kuitenkaan sen pahemmin sitoutumatta.

Jossain vaiheessa mies kuitenkin alkoi pehmittää minua, kysellen tulevaisuudensuunnitelmista, halusta perustaa perhettä. Hän kertoi olevansa mustasukkainen ja heikoimmalla hetkellään tunnusti jopa hieman rakastuneensa minuun. MIKSI? Ei siihen olisi ollut mitään tarvetta! Hän tiesi vallan hyvin, ettei itse ollut valmis suhteeseen ja tiesi myös, että minäkin vain etsin hauskaa seuraa. Mikä oli se syy, miksi hänen täytyi täyttää pääni katteettomilla lupauksilla vain ampuakseni minut alas? Tai oikeammin ei eds ampua alas, vaan jättää täysin vastauksetta siinä vaiheessa kun hän nyt ilmeisesti on löytänyt jo toisen.

Tämä on kehäajattelua, vastausta en saa varmaan koskaan ja vaikka saisinkin, en enää tiedä voisinko uskoa siihen... Tähän asiaan ei enää palata, tämä on tullut päätökseensä ja tämä on sen viimeinen .

Uskolla eteenpäin.

Löysin laulun. Täydellisen laulun, sellaisen laulun, joka täyttää minut onnella ja uskolla ja joskus ollessani oikeassa mielentilassa liikutun melkein kyyneliin.

Laulussa kerrotaan siitä, miten sen oikean löytäessämme kaikki aivan kuin loksahtaa paikoilleen. Ensitapaaminen on kuin elokuvista, seuraa sitä tähtiinkirjoitettua käsikirjoitusta, joka vain meille on kirjoitettu.

Uskomalla siihen jaksan eteenpäin. Uskomalla siihen, että tuolla jossain on se ihminen, joka etsii minua ja vain minua. Samalla tavalla hänkin tapaa elämänsä aikana ihmisiä, joiden kanssa kokee ihania asioita, mutta se jokin ratkaiseva puuttuu. Niitä ihmisiä ja tapaamisia ei ole kirjoitettu tähtiin. Samalla tavalla hänkin uskoo siihen, että minä olen täällä, kokemassa, mutta silti odottamassa häntä. Ja minä jaksan uskoa ja odottaa, että ennemmin tai myöhemmin minun tähtiinkirjoitettu elämäni risteää toisen tähtiinkirjoitetun elämän kanssa tavalla, joka punoo ne ikuisiksi ajoiksi yhdeksi ja ainoaksi.

Risteys ilman suuntaviittaa...

Olen saapunut risteykseen, tienhaaraan ilman karttaa ja kompassia.

Toinen tie näyttää helpolta kulkea. Se on leveä ja siellä paistaa aurinko, mutta se näyttää johtavan meren rantaan ja loppuvan siihen. Se tie on intohimon ja halun tie. Tie, jota kulkiessani viheltelisin matkallani koko kesän ja päätyisin syksyllä meren rantaan, katsomaan horisonttiin. Jonka loppuessa vaeltelisin päämäärättä rannalla löytääkseni taas uuden tien.

Toinen tie on kapea ja tiedän, että se on töyssyinen. Sitä varjostaa tumma metsä. Ei kuitenkaan uhkaava, koska tiedän, että puiden lomasta ajoittain pilkistää aurinko, joka valaisee koko metsän. Metsässä auringonvaloa arvostaa aina eri tavalla.

Tämä tie on pitkä, en näe sille loppua. Huonolla onnella se päätyy myös meren rantaan, mutta tiedän, että se ennen sitä tekee kiertoteitä ja johdattaa minua niittyjen, vuorien ja toisten metsien läpi. Ja tien lopussa voin on kiitollinen kaikista niistä ihanista maisemista, joita tie on minulle näyttänyt. Tämä tie on sitoutumisen tie.

Ja jottei valnta olisi liian helppo, seisoo risteyksessä opas. Hän houkuttelee minua ensimmäiselle tielle, koska se on myös hänelle helppo kulkea. Tiedän kuitenkin, että hän myös vilkuilee toiselle tielle. Toinen tie on haastava ja joskus myös pelottava ja tiedän, että häntä arveluttaa kulkea sitä kanssani. Tiedän myös kuitenkin, aivan kuten oppaani, että oikeassa seurassa se tie on täyttymyksen tie, joka ei koskaan pääty, vaan kiertää kaikki eteensä tulevat esteet, jotta voimme jatkaa matkaamme.

Tässä siis seisomme, minä ja oppaani. Osaamatta kumpikaan päättää, minne haluamme kulkea. Valitsemmeko helpon tien ja eroamme meren rannassa, koska yhteinen matkamme loppuu siihen, vai otammeko haasteen vastaan ja valitsemme toisen suunnan kokeaksemme metsän koko pelottavuuden ja kuitenkin myös loisteen ja lämmön, kun aurinko välillä latvojen lomasta herättää sen henkiin....

Houkutuksen laki

Tämän vuoden aikana olen tutustunut hyvin mielenkiintoiseen ilmiöön: houkutuksen lakiin.

Tämä laki pätee eritoten miehiin: miehet vetävät puoleensa... toisiaan! Kun nainen on ilman miestä, hän yksinkertaisesti on ilman miestä. On työn ja tuskan takana saada edes yksi mies kiinnostumaan.

Mutta sitten, kovan uurastuksen jälkeen löydät yhden miehen. Vain yhden, jonka kanssa käydä ihan vaan viattomasti elokuvissa. Yhtäkkiä niitä on kaikkialla: ravintoloissa, kaupoissa, lenkkipolulla ja leffassa. Joka suunnalta satelee silmäniskuja, kohteliaisuuksia ja treffikutsuja. Yhtäkkiä miehiä on joka sormelle.

Sitten tulee hankala kohta: miten valita sieltä se oikea? Miten valita sieltä kaikkien niiden ihanien miesten keskeltä HÄNET, jonka kanssa jakaa elämänsä. Koska nyt jos valitsenkin väärin joudun takaisin lähtöruutuun, takaisin siihen tilaan, jossa se ensimmäinen kiinnostunut "hei!" on taas niin kovan työn takana.

Se kellä onnni on, sen paljastakoon.

Joskus aikoja sitten, kun silmäni olivat vielä siniset ja katseeni vilpitön, luulin, että onni on jotain mitä ihmiselle jaetaan. Se oli ulkopuolinen mahtava voima, joka jostain armosta annettiin tietyille ihmisille, jotka sen ansaitsivat. Onni oli jotain, jota kuului tavoitella ja jonka puolesta kuului taistella.

Jossain vaiheessa näkökantani muuttui. Nyt onni oli jotain, jonka joku muu ihminen minulle soi. Onni ei edelleenkään ollut minusta riippuvainen, vaan siitä toisesta henkilöstä, jonka tehtävä oli tehdä minut onnelliseksi. Onni oli salapräinen asia, jonka nöyränä otin vastaan, kun sitä minulle tarjottiin, jos olin sen arvoinen.

Vielä kerran kantani muuttui ja kuvittelin, että löytäisin onnen, jos pyhittäisin elämäni sille, että tekisin muut onnelliseksi. Sillä tavalla voisin ammentaa omaani muiden kokemasta onnesta. Innokkaina ihmiset ottivat lahjani vastaan, olinhan täysi jättänyt oman elämäni paitsioon, tehdäkseni heidän elämästään hyvän ja onnellisen.

Sitten eräänä päivänä, kuin taikaiskusta, silmäni aukesivat. Löysin onnen. Se oli lähempänä kuin koskaan olisin voinut kuvitella, minussa itsessäni. Minä olen onni ja onnellisuus. Se kaikki kumpuaa minusta ja siitä miten tarkastelen maailmaa.

Opin arvostamaan tätä tunnetta aivan erilailla.

Olen onnellinen jokaisesta hetkestä tässä maailmassa. Olen onnellinen siitä, että saan rakastaa ihmisiä, vaikkakin he olisivat elämässäni vain hetken ja vaikka tunnen surua siitä, että he poistuvat elämästäni, löydän kuitenkin aina sen syyn, miksi olla onnellinen heidän olemassaolostaan. Vielä onnellisempi olen siitä, että saan rakastaa niitä ihmisiä, jotka jäävät elämääni. Vaikka hekin joskus tuottavat minulle surua ja murheita olen silti onnellinen, että saan tuntea heidät ja että he kulkevat täällä kanssani.

Olen löytänyt jotain, mitä ihmiskunta on etsinyt koko olemassaolonsa ajan jostan ulkopuolisesta asiasta. Toivon vain, että joku päivä kaikki löytäisivät sisältään saman tunteen.

Minä olen tähtien ainesta!

Olihan se liian hyvää ollakseen totta! Miten mä uskottelinkin itselleni, että mulla ois oikeesti oikeus onneen rakkaudessa?

Tällä kertaa metrin halko humahti suoraan ohimoon ja tiputti hetkeksi polvilleen! Mutta vaan hetkeksi. Taas mä nousen puhdistan itsestäni pölyt, linkutan hetken ja jatkan sitten vakain askelin kohti minulle varattua loistavaa tulevaisuutta. Koska uskoa minusta ei kitketä, ei koskaan!

Minä olen tähtien ainesta, syntynyt samassa alkuräjähdyksessä maailmankaikkeuden kanssa ja sillä maailmankaikkeudella on minulle varattuna jotain aivan ainutlaatuista.

Olen surullinen. Kyllä, sitä olen ja vihainen ja tällä hetkellä kohtalaisen ylikierroksilla. Mutta vaikka maailma minua taas kyykyttikin, niin se ei koskaan onnistu lyömään minua lopullisesti maahan. Elämäni aikana olen haudannut rakkaitani, sukulaisiani ja ystäviäni, menettänyt rakastettuja ja kokenut mullistuksia toisen perään, mutta aina olen noussut ja niin teen nytkin.

Nousen taas yhtä kokemusta rikkaampana ja olen siitä kiitollinen, koska jokainen kokemus muokkaa minua ja tekee minusta ainutlaatuisemman. En katkeroidu enkä suostu vaipumaan synkkyyteen vaan kiitän taas nöyränä maailmankaikkeutta tästä uudesta opetuksesta!

Arpi vai avohaava?

Olen hämmästynyt, jopa tyrmistynyt! Tyrmistyksen aihe olen minä itse.

Minä, joka aina olen pitänyt itseäni itsevarmana, mieleni hallitsevana ja ehkä jopa hieman ylpeänä ihmisenä olen ajautunut umpikujaan itseni kanssa. Syy tähän umpikujaan on niinkin arkipäiväinen kuin mies!

Miten minusta yhtäkkiä on tullut puhelinta ja sähköpostia kyttäävä hermoraunio? Miten tämä on mahdollista? Muutaman hassun viikon jälkeen en osaa ajatella enää mitään muuta kuin N:ää, ajatukseni junnaavat paikoillaan: missä hän on, mitä hän tekee ja kenen kanssa, miksei hän soita? Olen vakavasti jo harkinnut lobotomiaa, jotta elämäni palaisi taas uomilleen, siihen tyyneen ja ihanaan olotilaan, jossa elin kuukausi sitten.

Kyllähän minä pohjimmiltani tiedän mistä tämä joutuu, en vain koskaan uskonut, että se vaikuttaisi näinkin pitkään. Sisimmissäni pelkään... pelkään, että minut taas petetään ja jätetään. Että kun vihdoin olen taas avannut sydämeni jollekin, hän rusentaa sen ja jättää jälkeensä taas yhden arven lisää.

Vai voiko edes puhua arvesta? Jotenkin tuntuu, että sydämessäni on avohaava, joka pikkuhiljaa on taas avautumassa. Arpihan olisi parantunut, se tuntuisi kohoumana, kun sitä koskettaisi ajatuksellaan, mutta se pysyisi ummessa ja olisi jopa kestävämpi kuin alkuperäinen. Nyt tunnen, että sydämeni tikit ovat ratkeamassa yksi kerrallaan ja haava aukeaa taas uudelleen.

Minua pelottaa.. haluan antaa itseni hänelle, mutten tiedä miten, kun jokainen soluni huutaa juoksemaan pakoon. Miten mielen saa vakuutettua, että hän ei ole samanlainen, että hän haluaa olla kanssani ja tehdä minut yhtä onnelliseksi kuin minä haluan tehdä hänet? Miten pakotan sydämeni arpeutumaan?

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää..

Luulisi, että 12 vuotta on pitkä aika ihmiselämässä. Luulisi, että muutos, joka tapahtuu ihmisissä sinä aikana on niin suuri, ettei toista enää tunnista. Luulisi, että kaikki, joka silloin joskus ehkä on ollut yhteistä olisi poispyyhity.

Niinhän sitä tosiaan luulisi.. Kuitenkin tiettyjen ihmisten kanssa mikään ei koskaan muutu. Kaiken tuon ajan jälkeen voi jatkaa käytännössä siitä viimeisestä sanasta, joka vaihdettiin, siitä viimeisestä katseesta, joka luotiin, siitä viimeisestä kosketuksesta, joka tunnettiin.

Luulisi, että tällaista tapahtuu vain leffoissa... Niinhän sitä tosiaan luulisi...

Kohtalon oikkuja.

Ollessani teini-ikäinen olin toivottomasti ihastunut parhaan kaverini poikaystävään. Aina joskus olen muistellut tätä ihmistä ja naureskellut epätoivoiselle tilanteelleni. Aikaa on kulunut jo sen verran, että voin myöntää flirttaileeni pojalle ystäväni silmän välttäessä, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Tämä muistaakseni johti muutamiin varsin mielenkiintoisiin tilanteisiin. Älkää moralisoiko, minä olin 16 ja elämä varsinkin poikien kanssa oli vielä uutta ja ihmeelistä!

Nyt monen sattuman kautta tämä ei enää niin poika, vaan täysikasvuinen mies, on kävellyt takaisin elämääni. En voi kuin hämmästellä, kuinka tietyt tunteet eivät näköjään koskaan häviä! Kaikki on aivan kuten silloin 12 vuotta sitten, hän herättää minussa aivan saman tunteen ja ollessani erossa hänestä tunnen aivan yhtä suurta kaipausta. No, erotukseksi voi ehkä laskea sen, etten asu enää vanhempieni luona, mikä ehkä hieman helopttaa tiettyjä... asioita...

Voin vain hämmästellä ja kiittää sitä kohtalon oikkua, joka saattoi meidät yhteen. Aina joskus minunkin elämä yllättää positiivisesti!

Sinkkuuden sininen hetki.

Kaikki tietävät sen sen hetken illasta, jolloin aurinko juuri on laskenut mailleen ja tähdet vilkkuvat haaleina taivasta vasten, kukkien tuoksu tuntuu hieman voimakkaampana kuin hetki sitten ja maa hohkaa vielä auringon lämpöa. Sen hetken kun kaikki tuntuu hiljentyvän, vain yksi uskalias lintu livertää viimeistä säveltä ja maailma ikäänkuin pysähtyy. Ei ole lupausta uudesta auringonnoususta mutta ei myöskään uhkaa yön pimeydestä. Sen kauneimman hetken, mitä maailma meille tarjoaa, sinisen hetken.

Myös sinkkudessa on tällainen hetki. Tänään minä tajusin eläväni juuri siinä hetkessä. Sinkkuuden sininen hetki on hyvin pieni ikkuna ajassa, se kiitää nopeasti ohi, ellei sitä huomaa. Monet antavat sen ajaa ohitse murehtien mennyttä ja peläten tulevaa.

Tässä hetkessä ei ole kaipausta entiseen. Tämä hetki on hetki, jolloin viimeisin ero alkaa olla käsitelty. Tuska ei enää raasta sydäntä kun muistelee elämää exän kanssa, olo on ennemminkin tyyni ja suhteesta alkaa löytymään niitä haikeansuloisia muistoja. Vanha on ikuisesti jätetty taakse. Tässä hetkessä ei ole tietoa tulevasta. Ei lupausta uudesta suhteesta, ei silti pelkoakaan, että loppuelämä olisi yksinäistä, vain odotusta ja jännitystä siitä, mitä seuraavaksi on. Olo on kupliva ja jalat tuntuvat harvoin koskettavan maata, katse hakeutuu horisonttiin... huomiseen...

Sinkkuuden sininen hetki on kallisarvoinen, minä aion roikkua siinä kiinni kysnin hampain!

Pyhät -ei niin pitävät- Päätökset

Vähintään kerran viikossa teen sen: pyhän Päätöksen. Päätöksen lopettaa itseni piinaamisen, Päätöksen kuolettaa tunteeni. Vähintään kerran viikossa (eli siis joka kerta) myös perun Päätökseni ja haksahdan takaisin tähän tunteiden rulettiin, jossa pallo hyvin harvoin osuu edes värilleni, saatika sitten oikeaan numeroon.

Minä olen aina ollut Päätösten ihminen. Olen runnonut läpi kouluni, työpaikkani ja jopa ihimssuhteeni Päätösten voimalla: vakailla, harkituilla ja läpi tiiliseinän vievillä. Ex-avomieheni on monta kertaa saanut tuntea Päätösteni voiman, kun yksinkertaisesti olen Päättänyt jatkaa jo tuhoon tuomittua parisuhdettamme, vain.. no.. koska.. Päätin niin. Elämässäni on kaksi Päätöstä, jotka eivät pitäneet: poltan edelleen tupakkaa ja olen edelleen koukussa MIEHEEN.

Joka kerta kun Päätös alkaa kypysä sisälläni tulen levottomaksi. Juoksen alituiseen tupakalla ja olen vihainen itselleni, etten ole pystynyt pitäään sitäkään Päätöstä. Avan kuin valmistelisin itseäni tulevaan epäonnistumiseen, siihen toiseen Päätökseen, joka myöskään ei tule pitämään. Ja kuitenkin saan jossain mieleni sopukassa itseni vakuuttuneeksi siitä, että asia on loppuunkäsitelty! Ei enää! Piste!

Ja kas kummaa, jokaisen tällaisen Päätöksen jälkeen MIES ottaa yhteyttä ja Pääätökseni hukkuu kuin hiekanjyvä autiomaahan. MIKSI? Ja ennenkaikkea MITEN? Aivan kuin hän aistisi tilanteen, aivan kuin hän tietäisi... ja joka kerta vatsanpohjassani ailahtaa ja annan taas mennä. Juttelen hänen kanssaan kaikesta (paitsi tietenkään niistä asioista, joista meidän oikeasti pitäisi puhua: hänestä, minusta ja hänen perheestään) ja toivon, että joku päivä me ehkä voisimme jutella niin joka päivä.. Yhteydenotot ovat arkipäiväisiä, kaverillisia ja sisältävät kuitenkin niin paljon muuta.

Kuitenkin tiedän. Tiedän, ettei hän koskaan jätä perhettään, tiedän, että olen hänelle vain ajanvietettä.. jos edes aina sitä.. Välillä jopa mietin, tapahtuiko koko kohtaamista ollenkaan, vai olenko vain kuvitellut kaiken. Sitten suljen silmäni ja tunnen hänen kosketuksensa, kuulen hänen äänensä ja tiedän.. ja teen taas Päätöksen!

Naisen oikeus olla helppo

Muutama kuukausi sitten ystäväni kutsui minut bileisiin. Kaveripiiri oli outo, mutta koska minusta sinkkuuteni myötä on tullut hyvinkin extrovertti ihminen päätin osallistua illanviettoon. Juttelin ihmisten kanssa, naureskelin ja minulla oli oikein mukavaa.

Jossain vaiheessa iltaa huomasin jutelleeni erityisen paljon yhden miespuolisen vieraan kanssa. Harrastuksiini kuuluu laji, jota suomessa harrastettuna voisi kuvailla aikalailla extremeksi ja mies oli siitä hyvinkin kiinnostunut. Rupattelimme aiheesta vielä päästyämme ravintolaankin ja lähdin hyvillä mielin yöllä kotiin. Mies oli ja on edelleen varattu, joten en miettinyt asiaa sen enempää (tämä oli siis aikana, jolloin moraaliset periaatteeni varatuista miehistä eivät vielä olleet saaneet niskalaukausta).

Parin viikon kuluttua minut kutsuttiin uudelleen saman kaveripiirin juhliin. Otin kutsun innolla vastaan, olihan minulla viimeksi ollut hyvinkin mukava ilta. Juhlissa huomasin heti uudet kasvot. Tein hieman tutkimustyötä ja sain tietää, että uusi mies oli juuri kotiutunut vuoden kestäneeltä ulkomaanmatkalta. Jossain vaiheessa mies istuutui samaan pöytään ja aloimme jutella. Juttu luisti alusta asti ja pientä flirttiä oli kokoajan ilmassa.

Seurue oli kohtalaisen iso, joten minulta kesti jonkin aikaa ennenkuin huomasin, että yhdessä huoneessa käytiin hyvin kiivassanaista keskustelua. Jonkin ajan kuluttua ystäväni, joka minut alunperin oli kutsunut mukaan porukkaan, irtaantui keskustelusta ja nykäisi minut mukaansa parvekkeelle, siellä alkoi tilitys.

Mies, jonka kanssa olin viimeksi jutellut pitkät pätkät oli - syystä, joka ei koskaan oikein selvinnyt kenellekään - sanonut minun olevan helppo. Minä en nyt aio ruveta ruotimaan sen enempää sanan tarkoitusta. Ne jotka eivät käsitettä ymmärrä voivat joko KVG tai kysyä vanhemmiltaan, jotka oletettavasti pyytävät teitä palaamaan asiaan kunhan olette käyneet rippikoulun. Ystäväni halusi siis varoittaa minua uudesta tuttavuudestani, joka näemmä oli saanut neuvon iskeä kiinni, koska minulta... no irtoaisi varmasti.

Maistelin jonkin aikaa käsitettä ja purskahdin nauruun. En voinut ymmärtää miksi asiasta, joka periaatteessa on totta oli tehty niin iso asia. Ystäväni ei ollenkaan halunnut ymmärtää miten suhtauduin uuteen kyseenalaiseen maineeseeni niin kevyesti, enkä varmaan tähän päiväänkään ole saanut häntä vakuuttuneeksi siitä, että mielestäni turha siveily on naurettavaa, jos molemmat haluavat samaa asiaa. Kyllä, olen helppo, minulla on siihen oikeus! Mutta vain silloin kun minusta tuntuu siltä.

Illan päääteeksi minä ja uusi ulkomailta kotiututunut ystäväni poistuimme käsi kädessä minun luokseni.

Minä, MIES ja moraalinen dilemma

Elämässäni on monta miestä: kavereita, ystäviä, tuttavia, ystävien puolisoita, muutama hoito, exiä (kyllä, olen jokaisen uuden tyttöystävän pahin painajainen: kaveri-ex), on miehiä, jotka ovat ihastuneita minuun, mutta jotka eivät oikeastaan kiinnosta ja sitten on MIES.

Hieman pohjustusta:

Viime syksynä tapasin paikallisessa ravitsemusliikkeessä todella mukavan pojan. Poika hän oli, lähempänä 20:tä kuin minä ja jotenkin todella.. no niin.. nuoren oloinen. Pussailimme (söpöä, eikö) pitkin iltaa ja vaihdoimme puhelinnumeroita. Hän jopa näytti valokuvia tyttärestään. Sovimme soittelevamme seuraavana iltana.

Kotiin päästyäni päätin kuitenkin laittaa hänelle viestin. Kohtalaisesta hiprakastani ja aikaisesta lauantaiaamun ajankohdasta johtuen en tarkalleen muista viestin sisältöä, mutta muistan kyllä söpöilleeni aika urakalla. Aamulla puhelimeni soi...

Vastasin raukeat huomiset, mutta ääni, jonka kuulin toisesta päästä ei ollutkaan miehen, vaan naisen ääni. Ääni tivasi minulta noin kello 10 lauantaiaamuna (jolloin siis olin mennyt nukkumaan 5 tuntia aikasemmin) kuka olen ja miksi lähettelen hempeitä viestejä hänen miehelleen. Hetken kuunneltuani avautumista puhelimen toisessa päässä katkaisin puhetulvan toteamalla ykskantaan, etten todellakaan tiennyt pojan olemassaolevasta tyttöystävästä ja että olotilani siinä vaiheessa kaipasi unta enemmän kuin tulikivenkatkuista vuodatusta. Tyttö hiljeni hämmästyksestä ja päätimme keskustelun. Painoin pääni takaisin tyynyyn, päättäen selvittää omat ajatukseni kunhan ensin kirjaimellisesti olisin selvittänyt pääni.

Hetken kuluttua puhelin soi uudelleen. Tässä vaiheessa ärsyyntymiskynnykseni oli ylitetty. Sanoin tytölle heittäneeni pihalle juuri samanlaisen petturisian (kyllä, tuo taisi olla sanatarkasti käyttämäni ilmaisu) ja että hänenkin elämänsä todennäköisesti olisi paljon helpompaa ilman tätä muita naisia vikittelevää renttua. Loppukaneetiksi mainitsin vielä, etten varmasti ollut ainut naissukupuolen edustaja, jota hänen ystävänsä oli liehitellyt samaan aikaan kun hän hoiti kotona heidän tytärtään. Tyttö vaikeni taas, kiitti neuvosta, pyysi anteeksi häiriötä ja toivotti hyviä unien jatkoja.

Tälläkertaa sain nukkua olotilani pois rauhassa.

Tätä mieltä olen aina ollut pettävistä miehistä. Vuoden aikana olen torjunut useamman varatun miehen lähentely-yritykset, yleensä jollain kohtalaisen nasevalla kommentilla, joka ei ole jättänyt arvailujen varaan mistä mieltä olen heidän a: ulkoisesta habiuksestaan, b: älykkyysosamäärästään ja c: no, en ainakaan kengänkoostaan. (Kyllä, sillä on väliä eikä sitä pelasta se, miten sitä käyttää).

Pidin itseäni moraalisesti hvin paljon kehittyneempänä kuin suurinta osaa kanssasisaristani, jotka iloisesti päättivät monia ravintolailtoja tällaisten tyyppien kanssa. Sitten kohtasin MIEHEN. Olen tuntenut MIEHEN jo joitain vuosia, alusta asti hän on herättänyt minussa "jotain". Se jotain on omituinen, levoton tunne, jonka kuitenkin olen jättänyt omaan arvoonsa, onhan minulla siihen aikaan ollut omakin mies.

Alkuvuodatuksestani voimme loogisesti päätellä, että MIEHELLÄ myös on vaimo. Vaimo, jonka minä myös tunnen. Vaimo, joka on mukava, nokkela, hauskaa seuraa, rakastava äiti (kuviossa siis myös lapsia) ja kaikkea mitä nyt täydellisen miehen hyvältä vaimolta voi odottaa. Ensimmäiset kohtaamisemme MIEHEN kanssa sinkkuuntumiseni jälkeen menivät hyvin, juttelimme, nauroimme, flirttailimme hiukan, aivan kuten olimme tehnet aina ennenkin, jo silloin kun minäkin vielä olin varattu. En todellakaan ollut varautunut siihen, miten liukkailla jäillä minä sillä hetkellä luistelin.

Joskus syksyn aikana tapasimme jälleen illanvieton merkeissä. Isommalla kaveriporukalla kävimme syömässä, juomassa ja päädyimme jatkoille. Jatkot ovat jatkot ja jatkuvat nimensä mukaisesti ainakin meidän piireissä aamuun asti. Ammutunneilla osa ihmisistä lähti kotiin ja osa nukkumaan. Yhtäkkiä totesimme MIEHEN kanssa olevamme kahdestaan. Istuimme sohvalla ja juttelimme niitä näitä, kun hän yhtäkkiä otti kasvoni käsiinsä ja suuteli minua. Jähmetyin paikoilleni. Hän huomasi reaktioni, nousi ylös ja käveli keittiöön hakeman lisää juotavaa. Olimme molemmat aivan hiljaa ja tunsin tuijotuksen niskassani katsoessani ulos ikkunasta samalla kun miljoona ajatusta vilisti päässäni.

Hän toi minulle lasin ja istuutui takaisin sohvalle viereeni. Yritin välttää katsomasta häneen, mutta jotenkin hänen katseensa vangitsi minut uudelleen. Hän kosketti minua taas, veti kasvoni hänen kasvojaan kohti. Sillä kertaa en enää epäröinyt enkä vastustellut. En tänäkään päivänä tiedä kauan suutelimme sohvlla, tunti, kolme, neljä, aika lakkasi merkitsemästä mitään. Jokin sisälläni liikahti.

Yhtäkkiä tajusin, ettemme todellakaan olleet yksin asunnossa. Jossain vaiheessa joku heräisi ja löytäisi meidät siitä, kietoutuneina toisiimme. Nousin ylös sohvalta, hän saattoi minut ovelle. Minä kävelin junalle, hän meni nukkumaan vaimonsa viereen.

Maanantaina hän soitti...

Esittely..

Noin vuosi sitten elämäni heitti puolivoltin kerien. Ennen niin seesteinen ja rauhallinen elämäni päätti ottaa asiat omiin käsiin ja sysätä minut suureen tuntemattomaan seikkailuun.. vaikkakin se sillä hetkellä lähinnä tuntui hypyltä viidennen kerroksen parvekkeelta.

Tämä on kaikille tuttu kuvio, ero piiiitkästä parisuhteesta. Vanha virsi, ei kiinnosta ketään. Lisätään siihen remontti, työpaikanvaihto, rakkaimpien sukulaisten sairastumiset, vielä rakkaamman kissan (kyllä, rakastan kissojani enemmän kuin suurinta osaa ihmisistä) sairastuminen sekä todella mielenkiintoinen draama, johon liittyy exä, hänen uusi ihastuksensa, hänen ystävänsä ja tämän ystävän vaimo, saadaan jo ihan mielenkiintoinen tarina..

Mutta tämä siis ei ole itse tarina, tämä on pohjustus, josta alkaa itse tarina. Tarina siitä, miten joillekin ihmisille vaan tapahtuu enemmän kuin toisille..