Sinkkuudesta on helppo kirjoittaa, jännittäviä ja hauskoja asioita tuntuu tapahtuvan kokoajan. Joka kulman takana on uusi seikkailu vain odottamassa seikkailijaansa. Kaikki on vaivatona ja avointa. Kaikesta saa puhua ja kirjoittaa. Siis kaikesta siitä, mistä kehtaa puhua ja kirjoittaa:
Sinkkuelämää ja Frendit ovat vihdoin koulineet meistä suomalaisista nuorista seksuaalisesti avoimia. Me kuulutamme nautintoamme maailmalle ja keskustelemme café latten ääressä silmiämme pyöritellen huonoista seksikokemuksistamme.
Meillä on enemmän ja enemmän seksisuhteita, joihin ei sisälly minkäänlaisia tunteita. (No joo.. selllaisetkin ovat ihan mukavia oikean tyypin kanssa...heh) Minä-keskeinen, nautinnonhaluinen kulttuuri, jota media meille tyrkyttää, ajaa meidät pikkuhiljaa kauemmas ja kauemmas siitä, mitä kaikki oikeasti (ja kyllä kaikki haluavat sitä ihan oikeasti!) haluavat: kemiaa, sielujen sympatiaa ja ikuista rakkautta.
Olen huomannut, että tunteistaan kertominen on näin kolmekymppisenäkin aivan yhtä vaikeaa kun se oli yläasteella. Kun vihdoin olen tavannut miehen, johon olen rakastunut (ja nyt pidetään sivuseikkana sitä, että hän on varattu, sillä ei ole tässä asiassa merkitystä) en vain osaa avata suutani kertoakseni sitä hänelle. Pieni jäyhä suomalainen sisälläni kuiskuttaa korvaani herkeämättä, että tunteiden näyttäminen on väärin ja pahimmassa tapauksessa jopa noloa, varsinkaan, jos hän ei vastaa tunteisiini.
Miksi ihmeessä on näin? Carrie Bradshaw ystävineen on koulinut minut hyvin, koska samalla kehtaan kuitenkin häpeilemättä ehdotella rivien välissä kaikenmaailman tuhmuuksia ja tavatessamme keimailla ja räpytellä silmiäni. Miten ihmeessä se muka ei ole minusta noloa?
Kulkeeko keskuudessamme kohta kokonainen sukupolvi naisia, joiden vakiosanavarastoon kuuluvat sanat: tussu, vibraattori, G-piste ja kliimaksi, mutta kukaan ei enää muista mitä tarkoittikaan hellyys, läheisyys ja rakkaus? Ehkä MTV joskus keksii niilekin oman sarjan ja joku seuraavista sukupolvista on pelastettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti