Keväällä tapasin uudelleen nuoruuden ihastukseni. Liikuimme yhdessä jonkin aikaa, kunnes hän huomasi olevansa vielä kiinni entisessä suhteessan (tämän olisin kyllä voinut kertoa hänelle heti viikon jälkeen). Olin kuitenkin tässä vaiheessa jo henkisesti investoinut (Oprah ja Dr Phil ovat koulineet minut hyvin)suhteeseen ja ero sattui, niinkun se yleensäkin sattuu.
Kesälomalla ollessani hän ilmestyi takaisin elämääni. Pikkuhiljaa hän hivuttautui lähemmäs puheluin ja teksiviestein, kunnes viime viikolla taas tapasimme. Taas hän kertoi olevansa vapaa, ettei entinen suhde tehnyt häntä onnelliseksi. Suhtaudun asiaan terveen skeptisesti, en osaa uskoa, että tämä hänen monta vuotta kestänyt suhteensa olisi vieläkään nähnyt päätöstään. Sitäpaitsi....
Tällä kertaa myös minä olen epävarma. Tällä kertaa myös minä jahkaan jonkun muun perään. Ajatukset hyppivät päässäni kuin villikanit. Mitä jos hän tällä kertaa onkin tosissaan? Mitä jos hän ei ole ja ajaudumme samaan tilanteeseen kuin keväällä? Mitä jos me nyt yritämme saada jotain suhteentapaista aikaiseksi ja Hän (siis ainoa mies elämässäni, joka on ansainnut ison etukirjaimen) haluaisikin olla osa elmänääni?
Mitä jos... Tällä hetkellä elämäni on täynnä tätä lausetta. Toisaalta tiedän, että Hän ei koskaan voi olla minun. Hänellä on perhe, jota Hän rakastaa, Hänellä on elämä, joka on (ainakin ulkopuolisen silmin) hyvin idyllistä.
Toisaalta tästä ajatuksesta on turvallista pitää kiinni. Niin kauan kuin uskottelen itselleni olevani rakastunut, en koskaan antaudu täysin kenellekään muulle, en koskaan satuta itseäni. Mutta toisaalta haluan kokea taas rakkauden, haluan uskaltaa antautua suhteeseen tunteella, haluan löytää sielunkumppanin...
Onneksi tiedän varmasti, ettei kumpikaan näistä miehistä ole Elämäni Mies, Mies joka on ansainnut kaksi isoa etukirjainta. Onneksi tiedän Se Mies odottaa vielä jossain jossien ja muttien takana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti