Elämäni on ollut juuttuneena kahdeksikkoon, tasaisesti se on kiertänyt ensin yhden ympyrän, palannut alkupisteeseen ja lähtenyt sitten kiertämään toista ympyrää. Joka kerta, kun elämäni on kahdeksikon ääripäässä olen onnistunut unohtamaan sen, mitä toinen ääripää edustaa. Näin siis valheellisesti olen kokoajan uskottellut itsellen, että elämäni kulkee eteenpäin.. kunnes taas olen tunnistanut olevani lähtöpisteessä ja lähteväni kiertämään toista ympyrää vastakkaiseen suuntaan.
Tämä on alkanut käydä yksitoikkoiseksi! Kuitenkin olen huomannut olevani täysin kyvytön murtautumaan irti kehästä, aivan kuin nolla-pisteessä olisi magneetti, joka vetäisi minut taas takaisin. Toisaalta mikään ei selitä sitä, miksi alkupisteen jälkeen en vain ole ohjannut elämääni johonkin toiseen suuntaan!
Olen nyt kiertänyt tätä samaa kaksoiskehää kohta vuoden ja se alkaa tuntumaan todella tylsältä, toisaalta vain yhden kehän kiertäminen olisi ollut vielä tylsempää! Kuitenkin huomaan, etten edes jaksa tutustua uusiin ihmisiin, jotka voisivat auttaa minua matkallani pois kahdeksikon vaikutuksesta.
Nyt toinen lenkeistä on alkanut kypsyttää minua toden teolla. En vain enää jaksa olla sivustakatsojana hänen elämässään, kiertää kehää ja odottaa. Samaan aikaan se tuntuu helpottavalta ja pelottavalta. On helpottavaa vihdoin irrottautua ihan tietoisesti tästä tuhoon tuomitusta kierteestä.
Sitten päästään pelottavaan puoleen, kahdeksikon toiseen ääripäähän. Pahimpaan pelkooni... Mitä jos jäänkin kiertämään kehää? Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Ehkä joskus joku vielä tulee, joka murtaa kehän.. Sitä odotellessa..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti