Elämässäni on hyppinyt edestakaisin mies (huomioi pieni alkukirjain). Tämä mies ei koskaan päässyt yli entisestä/nykyisestä tyttöystävästään (joka muuten taisi olla naimisissa suurimman osan heidän yhdessäoloajasta).
Jossain vaiheessa havahduin ärsytykseen. Minua ärsytti, että joku antaa itsensä pompoteltavaksi kuin tahdottoman kumipallon. Seuraavaksi havahduin siihen, että mies oli pompotellut minua aivan samalla tavalla. Ärsytykseni maksimoitui.
Aivan kuin koira olin hännystellyt miestä ja odottanut häneltä suosionosoituksia ja hyväksyntää, samalla kun hän oli heiluttanut häntäänsä ihan muuhun suuntaan. En vieläkään oikein ymmärrä kuinka tässä kävi näin?
Kun vihdoin heräsin koomastani, venyttelin, suin hiukseni, katsahdin peiliin ja vannon, että jos minulla olisi viikset olisin oientanut nekin. Minä olen kissaihminen henkeen ja vereen, koskaan en enää sorru odottamaan jonkun jalkojen juurella, kunnes hän antaa minulle luvan juosta. Minä juoksen juuri silloin kun haluan.. jos siis haluan ;)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti