Pattitilanne, jossa olen nyt kärvistellyt kohta vuoden ei liiku mihinkään.. Heh, ei kai sitä pattitilanteeksi muuten sanottaisikaan. Vuoteen ei olla kuin vaihdettu merkitseviä katseita, epämääräisiä viestejä ja puolihuomaamattomia kosketuksia.
Minä, joka en todellakaan ikinä loista kärsivälliyydelläni olen ylittänyt kaikki omatodotukseni ja pidättäytynyt. Olen antanut Hänen tehdä aloitteen lähestulkoon aina, hyvin harvoin olen itseä Häntä lähestynyt. Nyt tilanne alkaa luisua käsistä.
Muutama viikko sitten Hän itse totesi, että minäkin saan avata keskustelun, eikä aihetta aina tarvitse keksimällä keksiä (kuten aika ilmiselvästi tähän asti olen tehnyt). Tänä lyhyenä aikana olemme viestitelleet enemmän tai vähemmän säännöllisesti myös ihan turhanpäiväisistä asioista. Ja vihdoin eilen sain avattua Hänelle ihan vähän siitä mitä mielessäni pyörii. Hän vastasi tietävänsä. (Tiedän miltä se kuulostaa.. hmph.. tietävänsä.. tyttökulta: se mies vedättää sua ihan 6-0. Viesti kuitenkin jatkui, loppua en vain voi tutkinnallisista syistä paljastaa :))
Nyt olen kahden tulen välissä. Olemme vihdoin saaneet yhteyden ja samalla omatuntoni tuo Samu Sirkka, joka näköjään kuitenkin asuu myös minun olkapäälläni (ehkä Samu vain lomaili välillä..) on avannut sanaisen arkkunsa. Mitä enenmmän olen Hänen kanssaa yhteydessä, sitä voimakkaammin tunnen; sekä iloa, että syyllisyyttä.
Missä vaiheessa minun tulee esittää itselleni ne pelottavimmat kysymykset; mitä minä tästä haluan ja mitä olen valmis tekemään sen edestä? Vastaus ensimmäiseen alkaa olla aika selvä ja osittain syy siihen, miksi pakenen itseäni ulkomaille asti. Vastaus kysymykseen numero kaksi on suuri kysymysmerkki ja vaihtoehdot saavat minut voimaan jopa fyysisesti pahoin. Mitä minä olen valmis tekemään sen eteen, jonka uskon tuovan minulle onnea ja rakkautta, mutta niin paljon surua ja murhetta muille? Mihin vetää raja?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti