Olen hämmästynyt, jopa tyrmistynyt! Tyrmistyksen aihe olen minä itse.
Minä, joka aina olen pitänyt itseäni itsevarmana, mieleni hallitsevana ja ehkä jopa hieman ylpeänä ihmisenä olen ajautunut umpikujaan itseni kanssa. Syy tähän umpikujaan on niinkin arkipäiväinen kuin mies!
Miten minusta yhtäkkiä on tullut puhelinta ja sähköpostia kyttäävä hermoraunio? Miten tämä on mahdollista? Muutaman hassun viikon jälkeen en osaa ajatella enää mitään muuta kuin N:ää, ajatukseni junnaavat paikoillaan: missä hän on, mitä hän tekee ja kenen kanssa, miksei hän soita? Olen vakavasti jo harkinnut lobotomiaa, jotta elämäni palaisi taas uomilleen, siihen tyyneen ja ihanaan olotilaan, jossa elin kuukausi sitten.
Kyllähän minä pohjimmiltani tiedän mistä tämä joutuu, en vain koskaan uskonut, että se vaikuttaisi näinkin pitkään. Sisimmissäni pelkään... pelkään, että minut taas petetään ja jätetään. Että kun vihdoin olen taas avannut sydämeni jollekin, hän rusentaa sen ja jättää jälkeensä taas yhden arven lisää.
Vai voiko edes puhua arvesta? Jotenkin tuntuu, että sydämessäni on avohaava, joka pikkuhiljaa on taas avautumassa. Arpihan olisi parantunut, se tuntuisi kohoumana, kun sitä koskettaisi ajatuksellaan, mutta se pysyisi ummessa ja olisi jopa kestävämpi kuin alkuperäinen. Nyt tunnen, että sydämeni tikit ovat ratkeamassa yksi kerrallaan ja haava aukeaa taas uudelleen.
Minua pelottaa.. haluan antaa itseni hänelle, mutten tiedä miten, kun jokainen soluni huutaa juoksemaan pakoon. Miten mielen saa vakuutettua, että hän ei ole samanlainen, että hän haluaa olla kanssani ja tehdä minut yhtä onnelliseksi kuin minä haluan tehdä hänet? Miten pakotan sydämeni arpeutumaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti