Risteys ilman suuntaviittaa...

Olen saapunut risteykseen, tienhaaraan ilman karttaa ja kompassia.

Toinen tie näyttää helpolta kulkea. Se on leveä ja siellä paistaa aurinko, mutta se näyttää johtavan meren rantaan ja loppuvan siihen. Se tie on intohimon ja halun tie. Tie, jota kulkiessani viheltelisin matkallani koko kesän ja päätyisin syksyllä meren rantaan, katsomaan horisonttiin. Jonka loppuessa vaeltelisin päämäärättä rannalla löytääkseni taas uuden tien.

Toinen tie on kapea ja tiedän, että se on töyssyinen. Sitä varjostaa tumma metsä. Ei kuitenkaan uhkaava, koska tiedän, että puiden lomasta ajoittain pilkistää aurinko, joka valaisee koko metsän. Metsässä auringonvaloa arvostaa aina eri tavalla.

Tämä tie on pitkä, en näe sille loppua. Huonolla onnella se päätyy myös meren rantaan, mutta tiedän, että se ennen sitä tekee kiertoteitä ja johdattaa minua niittyjen, vuorien ja toisten metsien läpi. Ja tien lopussa voin on kiitollinen kaikista niistä ihanista maisemista, joita tie on minulle näyttänyt. Tämä tie on sitoutumisen tie.

Ja jottei valnta olisi liian helppo, seisoo risteyksessä opas. Hän houkuttelee minua ensimmäiselle tielle, koska se on myös hänelle helppo kulkea. Tiedän kuitenkin, että hän myös vilkuilee toiselle tielle. Toinen tie on haastava ja joskus myös pelottava ja tiedän, että häntä arveluttaa kulkea sitä kanssani. Tiedän myös kuitenkin, aivan kuten oppaani, että oikeassa seurassa se tie on täyttymyksen tie, joka ei koskaan pääty, vaan kiertää kaikki eteensä tulevat esteet, jotta voimme jatkaa matkaamme.

Tässä siis seisomme, minä ja oppaani. Osaamatta kumpikaan päättää, minne haluamme kulkea. Valitsemmeko helpon tien ja eroamme meren rannassa, koska yhteinen matkamme loppuu siihen, vai otammeko haasteen vastaan ja valitsemme toisen suunnan kokeaksemme metsän koko pelottavuuden ja kuitenkin myös loisteen ja lämmön, kun aurinko välillä latvojen lomasta herättää sen henkiin....