Sen yhden hairahduksen jälkeen olen käännyttänyt kaikki ukkomiehet, jotka (osa hyvvinkin sinnikkästi) ovat pyrkineet elämääni. Jotenkin tuntuu, että kevät sai kaikki miehet sekaisin.
Sinnikkäästi olen jaksanut, nyt en jaksa enää.
Tämä mies on pikkuhiljaa hivuttautunut lähemmäksi. Askel askeleeta hän on tunkeutunut elämääni. Mies ei ole ollenkaan tyyppiäni, hänestä puuttuu kaikki se äijämäisyys, jota yleensä miehissä etsin. Hän on mukava ja kohtelias, avulias ja ilmeisesti oikeasti nauttii seurastani. Täysin vastakohta siis niille itseään täynnä oleville, oman arvonsa parhaiten tunteville naistennaurattajille, joihin aina retkahdan. Ne joilta saa kärttää aikaa, koska aina on jotain tärkeämpää..
Valitettavasti myös tämän miehen elämään mahtuu yksi tärkeämpi asia kuin minä, hänen vaimonsa. Tiedän ,leikin tulella ja ennenkaikkea tunteilla, omillani ja varsinkin hänen vaimonsa. Hänen tunteistaan en koskaan ole saanut oikein selvää. Onko hän vain viehättynyt seurastani ja hakee elämäänsä jännitystä, vai onko hän oikeasti ihastunut minuun?
Toisaalta en myös missään nimessä ole varma itsestäni. Olenko oikeasti ihastunut vai haenko vain turvallista kohdetta tarpeelleni tuntea perhosia vatsassa, sellaista, jota tiedän, etten voi saada? Mitä tekisin, jos hän oikeasti haluaisi olla kanssani? Olenko valmis laittamaan monen ihmisen elämän likoon vain huomatakseni, etteivät tunteeni ole aitoja? Miksi edes pohdin näitä asiota, kun jo tiedän vastauksen? Kuinka voin edes kuvitella, että kaiken sen jälkeen mitä olen kokenut, olisin valmis laittamaan niin monen ihmisen elämät vaakalaudalle?
Hetken aikaa elämä on taas helppoa... kunnes taas mennään..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti