Yksin, mutta vain harvoin yksinäinen

Olen ainut lapsi, vanhempani erosivat ollessani neljän vanha. Erossa jäin asumaan isäni kanssa ja kun olin n 13 ja lama iski, hän alkoi työkseen ajamaan rekkaa. Siitä asti olen oikeastaan huolehtinut itsestäni. Toki isäni oli myös kotona, mutta ajoi pääasiallisesti Venäjälle, jolloin reissut kestivät vähintään kolme päivää, joskus jopa viikon.

Sitten isäni kuoli ja muutin äitini luokse asumaan. Äitini ja isäpuoleni eivät koskaan olleet edes ajatelleet, että tällaista voisi tapahtua ja tilanne oli kaikille outo. Minulla oli yhtäkkiä perhe ja heillä oli yhtäkkiä murrosikäinen tytär. Komunikointi oli hankalaa ja vaivalloista, olinhan tottunut jo olemaan omillani monta vuotta. Kaikki oli sekaisin ja tunsin olevani täysin yksin ihmisten keskellä, kukaan ei saanut minuun otetta, eikä kukaan ymmärtänyt tuskaani. Kuinka he olisivat voineetkaan ,kun en osannut olostani kertoa, olin aina käsitellyt ongelmani itse. Isäni kanssa olimme eläneet omituista elämäämme vuosia ja nyt jouduin sopeutumaan perheeseen.

Olin hankala ja vaikea, niinkuin vain murrosikäinen tuollaisen tragedian keskellä voi olla. Sukuni isän puolelta katosi kuin tuhka tuuleen, harva heistä on jäänyt elämääni. He jotka ovat, ovat minulle rakkaimpia ihmisiä maailmassa.

Kaikki tulevat miessuhteeni ovat kärsineet myös tästä tapahtumaketjusta, aivan kuten siitä yöstä jolloin iso katastrofi tapahtui. Minä olen itsenäinen ja itsepäinen. Olen kuin susi, voin juosta laumassa, mutta olen silti aina itsekseni. Nyt olen vihdoin alkanut päästämään ihmisiä oikeasti lähelleni. Muutama ystäväni - te ihanat tunnistatte kyllä itsenne - tuntevat ja tietävät minut ja tapani. Joskus poistun laumasta haistelemaan mielenkiintoisia jälkiä, mutta palaan aina lopulta jolkottamaan (hei, sudet jolkottaa! Tämä on fakta!) kanssanne.

Parisuhteissani olen yksin ja silloin olen yksinäisimmilläni. Ketään miestä en ole päästänyt niin lähelle, olen onnistuneesti karkoittanut jokaisen yrittävän. Tai sitten vain valitsen sellaiset miehet, joista tiedän, etteivät he halua tuntea oikeaa minua.

Nyt olen ollut kohta kaksi vuotta virallisesti yksin, silti olen yksinäinen vain harvoin. En ainakaan niin yksinäinen kun samassa taloudessa ihmisen kanssa, josta en koskaan saanut turvaa ja tukea vaikeina aikoina. Näin aion jatkaa, olen mielummin yksin kuin yksinäinen. Laumani ymmärtää tapani ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Tarvitsen tilani ja hetkeni. Ulvon kuuta aina mieluiten yksin...