Keväällä tapasin miehen, joka sekoitti pääni kokonaan: nuoruuden rakkauteni. Ihastumisesta sekoamista en tässä enempää ruodi -se ei nyt näyttele pääosaa ja sitä on aikanaan ruodittu ihan tarpeeksi- vaan sitä pientä ajatuksensiementä, jonka hän istutti päähäni. Salakavalasti tämä ajatus on itänyt alitajunnassani, kunnes se yksi päivä puhkesi kukkaan.
Minä haluan perheen!
Minä, vannoutunut lapsettoman parisuhteen puolestapuhuja. Minä, jonka vanhana piti muutaa maalaistaloon kissojeni ja mahdollisesti ponieni kanssa. Minä, jolle lapset aina ovat tarkoittaneet oman elämän loppumista.
Minä en kuitenkaan halua vain lasta, sehän olisi aivan liian helppoa. Haluan myös miehen, jonka kanssa kasvattaa yhteinen lapsemme. Oi kun olisikin vaivatonta vain etsiä baarista joku ulkoiset puitteet täyttävä mies, tarkistaa ehkä hänen hampaansa ja kysyä perinnöllisistä sairauksista ja kliinisesti hoita homma pois päiväjärjestyksestä. Mutta ei, minä haluan myös nirsoilla. Minä haluan miehen, joka pysyy rinnallani loppuun asti, johon voin luottaa ja tukea. Miehen, joka ei petä (tai jos pettää, ei koskaan jää siitä kiinni.. ihan kaikkea ei varmaan kuitenkaan voi saada?) ja joka rakastaa minua aina.
Haluan siis sen unelmien miehen, jota varmasti ei koskaan löydy. Ja tämän fantasia-miehen kanssa haluan tehdä unelmien lapsen, jota en siis varmaaan koskaan tule saamaan.
Tarraudun kinni siihen ajatukseen, että tämä vain on se kuuluisa kolmekympin kriisi. Roikun siinä kuin hukkuva, mutta sisimmilläni tiedän: mikään ei tule olemaan kuin ennen. Peli on nyt menetetty!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti