Talvella kohtasin Miehen. Miehen, josta nyt jo luulin päässeeni eroon. Perheelisen miehen. Vietimme yhdessä yhden yön suudelleen, keskustellen, himoiten. Olosuhteista johtuen emme kuitenkaan saaneet asiaa saatetuksi loppuun asti. Aikuisten kielellä siis emme koskaan harrastaneet seksiä.
Asia jäi avoimeksi, emmekä koskaan saaneet uutta tilaisuutta. Se jäi kuitenkin elämään jonnekin mieleni syövereihin, sinne pimeään paikkaan, johon haudataan kaikki ne ajatukset joita ei saa ajatella. Yhtäkkiä joku avasi taas oven tuonne paikkaan. Yhtäkkiä kaikki on taas aivan sekaisin.
Ja nyt asioita sekoittaa tunteet. Aikaisemmin kyse oli himosta, puhtaasta halusta. Ei himo mihinkään ole hävinnnyt, se on vain saanut uuden ystävän: kaipauksen. Minä oikeasti saatan saada itseni kiinni miettimästä, millaista elämä tämän Miehen kanssa olisi, millaista olisi herätä hänen vierestään ja keittää hänelle aamukahvia. Istua ja katsoa kun hän lukee sanomalehteä ja hyvästellä hänet kun hän lähtee töihin.
Tiedän, että vaikka aiemmin liikuin heikoilla jäilllä, olen nyt polviani myöten vajonnut kylmään ja pimeään veteen. Tieto siitä, että oikeasti tunnen näin tätä Miestä kohtaan saa minut haukkomaan henkeä samalla tavalla kuin jäihin vajonnut tuntiessaan jääkylmän veden. Tunne saa minut hetkellisesti taas lämpimäksi ja sitten tieto taas salpaa hengitykseni. Nyt taitaa olla aika huolestua...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti