Minä, MIES ja moraalinen dilemma

Elämässäni on monta miestä: kavereita, ystäviä, tuttavia, ystävien puolisoita, muutama hoito, exiä (kyllä, olen jokaisen uuden tyttöystävän pahin painajainen: kaveri-ex), on miehiä, jotka ovat ihastuneita minuun, mutta jotka eivät oikeastaan kiinnosta ja sitten on MIES.

Hieman pohjustusta:

Viime syksynä tapasin paikallisessa ravitsemusliikkeessä todella mukavan pojan. Poika hän oli, lähempänä 20:tä kuin minä ja jotenkin todella.. no niin.. nuoren oloinen. Pussailimme (söpöä, eikö) pitkin iltaa ja vaihdoimme puhelinnumeroita. Hän jopa näytti valokuvia tyttärestään. Sovimme soittelevamme seuraavana iltana.

Kotiin päästyäni päätin kuitenkin laittaa hänelle viestin. Kohtalaisesta hiprakastani ja aikaisesta lauantaiaamun ajankohdasta johtuen en tarkalleen muista viestin sisältöä, mutta muistan kyllä söpöilleeni aika urakalla. Aamulla puhelimeni soi...

Vastasin raukeat huomiset, mutta ääni, jonka kuulin toisesta päästä ei ollutkaan miehen, vaan naisen ääni. Ääni tivasi minulta noin kello 10 lauantaiaamuna (jolloin siis olin mennyt nukkumaan 5 tuntia aikasemmin) kuka olen ja miksi lähettelen hempeitä viestejä hänen miehelleen. Hetken kuunneltuani avautumista puhelimen toisessa päässä katkaisin puhetulvan toteamalla ykskantaan, etten todellakaan tiennyt pojan olemassaolevasta tyttöystävästä ja että olotilani siinä vaiheessa kaipasi unta enemmän kuin tulikivenkatkuista vuodatusta. Tyttö hiljeni hämmästyksestä ja päätimme keskustelun. Painoin pääni takaisin tyynyyn, päättäen selvittää omat ajatukseni kunhan ensin kirjaimellisesti olisin selvittänyt pääni.

Hetken kuluttua puhelin soi uudelleen. Tässä vaiheessa ärsyyntymiskynnykseni oli ylitetty. Sanoin tytölle heittäneeni pihalle juuri samanlaisen petturisian (kyllä, tuo taisi olla sanatarkasti käyttämäni ilmaisu) ja että hänenkin elämänsä todennäköisesti olisi paljon helpompaa ilman tätä muita naisia vikittelevää renttua. Loppukaneetiksi mainitsin vielä, etten varmasti ollut ainut naissukupuolen edustaja, jota hänen ystävänsä oli liehitellyt samaan aikaan kun hän hoiti kotona heidän tytärtään. Tyttö vaikeni taas, kiitti neuvosta, pyysi anteeksi häiriötä ja toivotti hyviä unien jatkoja.

Tälläkertaa sain nukkua olotilani pois rauhassa.

Tätä mieltä olen aina ollut pettävistä miehistä. Vuoden aikana olen torjunut useamman varatun miehen lähentely-yritykset, yleensä jollain kohtalaisen nasevalla kommentilla, joka ei ole jättänyt arvailujen varaan mistä mieltä olen heidän a: ulkoisesta habiuksestaan, b: älykkyysosamäärästään ja c: no, en ainakaan kengänkoostaan. (Kyllä, sillä on väliä eikä sitä pelasta se, miten sitä käyttää).

Pidin itseäni moraalisesti hvin paljon kehittyneempänä kuin suurinta osaa kanssasisaristani, jotka iloisesti päättivät monia ravintolailtoja tällaisten tyyppien kanssa. Sitten kohtasin MIEHEN. Olen tuntenut MIEHEN jo joitain vuosia, alusta asti hän on herättänyt minussa "jotain". Se jotain on omituinen, levoton tunne, jonka kuitenkin olen jättänyt omaan arvoonsa, onhan minulla siihen aikaan ollut omakin mies.

Alkuvuodatuksestani voimme loogisesti päätellä, että MIEHELLÄ myös on vaimo. Vaimo, jonka minä myös tunnen. Vaimo, joka on mukava, nokkela, hauskaa seuraa, rakastava äiti (kuviossa siis myös lapsia) ja kaikkea mitä nyt täydellisen miehen hyvältä vaimolta voi odottaa. Ensimmäiset kohtaamisemme MIEHEN kanssa sinkkuuntumiseni jälkeen menivät hyvin, juttelimme, nauroimme, flirttailimme hiukan, aivan kuten olimme tehnet aina ennenkin, jo silloin kun minäkin vielä olin varattu. En todellakaan ollut varautunut siihen, miten liukkailla jäillä minä sillä hetkellä luistelin.

Joskus syksyn aikana tapasimme jälleen illanvieton merkeissä. Isommalla kaveriporukalla kävimme syömässä, juomassa ja päädyimme jatkoille. Jatkot ovat jatkot ja jatkuvat nimensä mukaisesti ainakin meidän piireissä aamuun asti. Ammutunneilla osa ihmisistä lähti kotiin ja osa nukkumaan. Yhtäkkiä totesimme MIEHEN kanssa olevamme kahdestaan. Istuimme sohvalla ja juttelimme niitä näitä, kun hän yhtäkkiä otti kasvoni käsiinsä ja suuteli minua. Jähmetyin paikoilleni. Hän huomasi reaktioni, nousi ylös ja käveli keittiöön hakeman lisää juotavaa. Olimme molemmat aivan hiljaa ja tunsin tuijotuksen niskassani katsoessani ulos ikkunasta samalla kun miljoona ajatusta vilisti päässäni.

Hän toi minulle lasin ja istuutui takaisin sohvalle viereeni. Yritin välttää katsomasta häneen, mutta jotenkin hänen katseensa vangitsi minut uudelleen. Hän kosketti minua taas, veti kasvoni hänen kasvojaan kohti. Sillä kertaa en enää epäröinyt enkä vastustellut. En tänäkään päivänä tiedä kauan suutelimme sohvlla, tunti, kolme, neljä, aika lakkasi merkitsemästä mitään. Jokin sisälläni liikahti.

Yhtäkkiä tajusin, ettemme todellakaan olleet yksin asunnossa. Jossain vaiheessa joku heräisi ja löytäisi meidät siitä, kietoutuneina toisiimme. Nousin ylös sohvalta, hän saattoi minut ovelle. Minä kävelin junalle, hän meni nukkumaan vaimonsa viereen.

Maanantaina hän soitti...