29 vuotta ja päivä

Ikä tuo viisautta, ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja Toijalan takana ei ole enää mitään... Kolme sananpartta, jotka olen tähän ikään mennessä todistanut vääriksi.

Alkukevennykseksi aloitetaan helpoimmasta: Toijalan takana on jotain. Suorittamani empiirisen tutkimuksen (joskin kohtalaisen suppean sellaisen, koska koehenkilöitä on vain minä ja käyntejä kaksi) perusteella voin kiistatta väitää, että Toijalan takana on jopa elämää. Empiiristä, kokemuksiin pohjautuvaa koetta ei oikein voi kiistää, joten joudutte uskomaan sanaani.

Sitten hieman vaikeampi aihe: Tämä on oikeastaan aika mielenkiintoinen asia. Useinhan ruoho todella vaikuttaa vihreämmältä aidan toisella puolella: nuoremmalta, norjemmalta sekä mehukkaammalta. Aidalla on kuitenkin aina kaksi puolta, kuinka voimme varmuudella sanoa, kummalla puolella ruoho on vihreämpää? Riippuuko vihreys katsojan silmästä? Jos kaksi ihmistä seisoo aidan molemmin puolin, he todennäköisesti kadehtivat aina toistensa ruohoa, ihan vaan siitä syystä, ettei juuri SE ruoho ole heidän. Ruoho ei siis suurimmalla todennäköisyydellä ole yhtään sen vihreämpää aidan toisella puolella, ihmismieli vain luo sen illuusion.

Ja lopuksi: Ikä tuo viisautta. Ikä ei missään nimessä tuo viisautta, ikä tuo kokemusta. Viisautta on oppia näistä kokemuksista, eikä joka kerta toistaa samaa huonoksi havaittua, vanhaa kaavaa, esim. kadehtia toisen ruohoa (joka valitettavan usein toistuu varsinkin miespuolisilla henkilöillä.. pysyisivät vain siellä aitansa oikealla puolella, kun sen kerran ovat valinneet!).

Iän antamalla kokemuksella voin esimerkiksi sanoa, että pelimies on aina pelimies - vaikka hänet voissa paistaisi. Jos ikä automaattisesti antaisi minulle viisautta, olisin voinut hyödyntää tätä kokemusta ja jättää pelimiehen pelaamaan pelejään. Empiirisen tutkimuksen pohjalta voin siis jälleen todeta, että ikä ei viisastuta meitä yhtään.

Kuitenkin..Koska tutkimukseni miesrintamalla otannaltaan alkavat olla jo kohtalaisen laajat, voin nyt alkaa tietoisesti hyödyntämään koetuloksiani. Jos vuoden kuluttua, kun täytän 30 vuotta ja yhden päivän, voin todeta rakentaneeni itselleni toimivan ihmissuhteen, kadehtimatta toisten ruohoja Toijalan takana, voin kevein sydämin tunnustaa oppineeni kokemuksistani ja saavuttaneeni edes hiukan sitä kuuluisaa iän tuomaa viisautta.

Todennäköisesti voin kuitenkin taas vuoden kuluttua kopioida tämän saman jutun tähän samaan blogiin vaihtamalla vain vuosilukua. Ikä kun ei ihan oikeasti tuo kuin kokemusta ja täytyy jonkun sitä empiiristä tutkimustakin suorittaa!!

Viimeinen piste

Kuten tuossa aikasemmin mainitsin, tapasin jonkin aikaa sitten vanhan tuttavuuden. Miehen, johon olen johon olen joskus nuorena ollut todella ihastunut ja johon nyt olen tuhalnnut aivan liikaa aikaa ja tunteita.

Kohtalaisen karvas maku suussa joudun toteamaan, että ihmiset todellakin muuttuvat... Eivätkä aina parempaan suuntaan. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisten tarvetta sanoa asioita, joita he eivät tarkoita, eli suoraan sanottuna puhua paskaa. En halua paneutua tässä vaelhteluun sen kummemmin, vaan siihen, miksi joillain miehillä on tarve luvata naiselle kuu ja tähdet taivaalta, vaikkei siihen olisi mitään tarvetta?

Kun kohtasin uudelleen tämän miehen ajattelin, että tässä olisi jotain mukavaa ajanvietettä, että voisimme viettää hauskan kesän tapaillen ja nauttien toisiemme seurasta, kuitenkaan sen pahemmin sitoutumatta.

Jossain vaiheessa mies kuitenkin alkoi pehmittää minua, kysellen tulevaisuudensuunnitelmista, halusta perustaa perhettä. Hän kertoi olevansa mustasukkainen ja heikoimmalla hetkellään tunnusti jopa hieman rakastuneensa minuun. MIKSI? Ei siihen olisi ollut mitään tarvetta! Hän tiesi vallan hyvin, ettei itse ollut valmis suhteeseen ja tiesi myös, että minäkin vain etsin hauskaa seuraa. Mikä oli se syy, miksi hänen täytyi täyttää pääni katteettomilla lupauksilla vain ampuakseni minut alas? Tai oikeammin ei eds ampua alas, vaan jättää täysin vastauksetta siinä vaiheessa kun hän nyt ilmeisesti on löytänyt jo toisen.

Tämä on kehäajattelua, vastausta en saa varmaan koskaan ja vaikka saisinkin, en enää tiedä voisinko uskoa siihen... Tähän asiaan ei enää palata, tämä on tullut päätökseensä ja tämä on sen viimeinen .

Uskolla eteenpäin.

Löysin laulun. Täydellisen laulun, sellaisen laulun, joka täyttää minut onnella ja uskolla ja joskus ollessani oikeassa mielentilassa liikutun melkein kyyneliin.

Laulussa kerrotaan siitä, miten sen oikean löytäessämme kaikki aivan kuin loksahtaa paikoilleen. Ensitapaaminen on kuin elokuvista, seuraa sitä tähtiinkirjoitettua käsikirjoitusta, joka vain meille on kirjoitettu.

Uskomalla siihen jaksan eteenpäin. Uskomalla siihen, että tuolla jossain on se ihminen, joka etsii minua ja vain minua. Samalla tavalla hänkin tapaa elämänsä aikana ihmisiä, joiden kanssa kokee ihania asioita, mutta se jokin ratkaiseva puuttuu. Niitä ihmisiä ja tapaamisia ei ole kirjoitettu tähtiin. Samalla tavalla hänkin uskoo siihen, että minä olen täällä, kokemassa, mutta silti odottamassa häntä. Ja minä jaksan uskoa ja odottaa, että ennemmin tai myöhemmin minun tähtiinkirjoitettu elämäni risteää toisen tähtiinkirjoitetun elämän kanssa tavalla, joka punoo ne ikuisiksi ajoiksi yhdeksi ja ainoaksi.

Risteys ilman suuntaviittaa...

Olen saapunut risteykseen, tienhaaraan ilman karttaa ja kompassia.

Toinen tie näyttää helpolta kulkea. Se on leveä ja siellä paistaa aurinko, mutta se näyttää johtavan meren rantaan ja loppuvan siihen. Se tie on intohimon ja halun tie. Tie, jota kulkiessani viheltelisin matkallani koko kesän ja päätyisin syksyllä meren rantaan, katsomaan horisonttiin. Jonka loppuessa vaeltelisin päämäärättä rannalla löytääkseni taas uuden tien.

Toinen tie on kapea ja tiedän, että se on töyssyinen. Sitä varjostaa tumma metsä. Ei kuitenkaan uhkaava, koska tiedän, että puiden lomasta ajoittain pilkistää aurinko, joka valaisee koko metsän. Metsässä auringonvaloa arvostaa aina eri tavalla.

Tämä tie on pitkä, en näe sille loppua. Huonolla onnella se päätyy myös meren rantaan, mutta tiedän, että se ennen sitä tekee kiertoteitä ja johdattaa minua niittyjen, vuorien ja toisten metsien läpi. Ja tien lopussa voin on kiitollinen kaikista niistä ihanista maisemista, joita tie on minulle näyttänyt. Tämä tie on sitoutumisen tie.

Ja jottei valnta olisi liian helppo, seisoo risteyksessä opas. Hän houkuttelee minua ensimmäiselle tielle, koska se on myös hänelle helppo kulkea. Tiedän kuitenkin, että hän myös vilkuilee toiselle tielle. Toinen tie on haastava ja joskus myös pelottava ja tiedän, että häntä arveluttaa kulkea sitä kanssani. Tiedän myös kuitenkin, aivan kuten oppaani, että oikeassa seurassa se tie on täyttymyksen tie, joka ei koskaan pääty, vaan kiertää kaikki eteensä tulevat esteet, jotta voimme jatkaa matkaamme.

Tässä siis seisomme, minä ja oppaani. Osaamatta kumpikaan päättää, minne haluamme kulkea. Valitsemmeko helpon tien ja eroamme meren rannassa, koska yhteinen matkamme loppuu siihen, vai otammeko haasteen vastaan ja valitsemme toisen suunnan kokeaksemme metsän koko pelottavuuden ja kuitenkin myös loisteen ja lämmön, kun aurinko välillä latvojen lomasta herättää sen henkiin....

Houkutuksen laki

Tämän vuoden aikana olen tutustunut hyvin mielenkiintoiseen ilmiöön: houkutuksen lakiin.

Tämä laki pätee eritoten miehiin: miehet vetävät puoleensa... toisiaan! Kun nainen on ilman miestä, hän yksinkertaisesti on ilman miestä. On työn ja tuskan takana saada edes yksi mies kiinnostumaan.

Mutta sitten, kovan uurastuksen jälkeen löydät yhden miehen. Vain yhden, jonka kanssa käydä ihan vaan viattomasti elokuvissa. Yhtäkkiä niitä on kaikkialla: ravintoloissa, kaupoissa, lenkkipolulla ja leffassa. Joka suunnalta satelee silmäniskuja, kohteliaisuuksia ja treffikutsuja. Yhtäkkiä miehiä on joka sormelle.

Sitten tulee hankala kohta: miten valita sieltä se oikea? Miten valita sieltä kaikkien niiden ihanien miesten keskeltä HÄNET, jonka kanssa jakaa elämänsä. Koska nyt jos valitsenkin väärin joudun takaisin lähtöruutuun, takaisin siihen tilaan, jossa se ensimmäinen kiinnostunut "hei!" on taas niin kovan työn takana.

Se kellä onnni on, sen paljastakoon.

Joskus aikoja sitten, kun silmäni olivat vielä siniset ja katseeni vilpitön, luulin, että onni on jotain mitä ihmiselle jaetaan. Se oli ulkopuolinen mahtava voima, joka jostain armosta annettiin tietyille ihmisille, jotka sen ansaitsivat. Onni oli jotain, jota kuului tavoitella ja jonka puolesta kuului taistella.

Jossain vaiheessa näkökantani muuttui. Nyt onni oli jotain, jonka joku muu ihminen minulle soi. Onni ei edelleenkään ollut minusta riippuvainen, vaan siitä toisesta henkilöstä, jonka tehtävä oli tehdä minut onnelliseksi. Onni oli salapräinen asia, jonka nöyränä otin vastaan, kun sitä minulle tarjottiin, jos olin sen arvoinen.

Vielä kerran kantani muuttui ja kuvittelin, että löytäisin onnen, jos pyhittäisin elämäni sille, että tekisin muut onnelliseksi. Sillä tavalla voisin ammentaa omaani muiden kokemasta onnesta. Innokkaina ihmiset ottivat lahjani vastaan, olinhan täysi jättänyt oman elämäni paitsioon, tehdäkseni heidän elämästään hyvän ja onnellisen.

Sitten eräänä päivänä, kuin taikaiskusta, silmäni aukesivat. Löysin onnen. Se oli lähempänä kuin koskaan olisin voinut kuvitella, minussa itsessäni. Minä olen onni ja onnellisuus. Se kaikki kumpuaa minusta ja siitä miten tarkastelen maailmaa.

Opin arvostamaan tätä tunnetta aivan erilailla.

Olen onnellinen jokaisesta hetkestä tässä maailmassa. Olen onnellinen siitä, että saan rakastaa ihmisiä, vaikkakin he olisivat elämässäni vain hetken ja vaikka tunnen surua siitä, että he poistuvat elämästäni, löydän kuitenkin aina sen syyn, miksi olla onnellinen heidän olemassaolostaan. Vielä onnellisempi olen siitä, että saan rakastaa niitä ihmisiä, jotka jäävät elämääni. Vaikka hekin joskus tuottavat minulle surua ja murheita olen silti onnellinen, että saan tuntea heidät ja että he kulkevat täällä kanssani.

Olen löytänyt jotain, mitä ihmiskunta on etsinyt koko olemassaolonsa ajan jostan ulkopuolisesta asiasta. Toivon vain, että joku päivä kaikki löytäisivät sisältään saman tunteen.

Minä olen tähtien ainesta!

Olihan se liian hyvää ollakseen totta! Miten mä uskottelinkin itselleni, että mulla ois oikeesti oikeus onneen rakkaudessa?

Tällä kertaa metrin halko humahti suoraan ohimoon ja tiputti hetkeksi polvilleen! Mutta vaan hetkeksi. Taas mä nousen puhdistan itsestäni pölyt, linkutan hetken ja jatkan sitten vakain askelin kohti minulle varattua loistavaa tulevaisuutta. Koska uskoa minusta ei kitketä, ei koskaan!

Minä olen tähtien ainesta, syntynyt samassa alkuräjähdyksessä maailmankaikkeuden kanssa ja sillä maailmankaikkeudella on minulle varattuna jotain aivan ainutlaatuista.

Olen surullinen. Kyllä, sitä olen ja vihainen ja tällä hetkellä kohtalaisen ylikierroksilla. Mutta vaikka maailma minua taas kyykyttikin, niin se ei koskaan onnistu lyömään minua lopullisesti maahan. Elämäni aikana olen haudannut rakkaitani, sukulaisiani ja ystäviäni, menettänyt rakastettuja ja kokenut mullistuksia toisen perään, mutta aina olen noussut ja niin teen nytkin.

Nousen taas yhtä kokemusta rikkaampana ja olen siitä kiitollinen, koska jokainen kokemus muokkaa minua ja tekee minusta ainutlaatuisemman. En katkeroidu enkä suostu vaipumaan synkkyyteen vaan kiitän taas nöyränä maailmankaikkeutta tästä uudesta opetuksesta!

Arpi vai avohaava?

Olen hämmästynyt, jopa tyrmistynyt! Tyrmistyksen aihe olen minä itse.

Minä, joka aina olen pitänyt itseäni itsevarmana, mieleni hallitsevana ja ehkä jopa hieman ylpeänä ihmisenä olen ajautunut umpikujaan itseni kanssa. Syy tähän umpikujaan on niinkin arkipäiväinen kuin mies!

Miten minusta yhtäkkiä on tullut puhelinta ja sähköpostia kyttäävä hermoraunio? Miten tämä on mahdollista? Muutaman hassun viikon jälkeen en osaa ajatella enää mitään muuta kuin N:ää, ajatukseni junnaavat paikoillaan: missä hän on, mitä hän tekee ja kenen kanssa, miksei hän soita? Olen vakavasti jo harkinnut lobotomiaa, jotta elämäni palaisi taas uomilleen, siihen tyyneen ja ihanaan olotilaan, jossa elin kuukausi sitten.

Kyllähän minä pohjimmiltani tiedän mistä tämä joutuu, en vain koskaan uskonut, että se vaikuttaisi näinkin pitkään. Sisimmissäni pelkään... pelkään, että minut taas petetään ja jätetään. Että kun vihdoin olen taas avannut sydämeni jollekin, hän rusentaa sen ja jättää jälkeensä taas yhden arven lisää.

Vai voiko edes puhua arvesta? Jotenkin tuntuu, että sydämessäni on avohaava, joka pikkuhiljaa on taas avautumassa. Arpihan olisi parantunut, se tuntuisi kohoumana, kun sitä koskettaisi ajatuksellaan, mutta se pysyisi ummessa ja olisi jopa kestävämpi kuin alkuperäinen. Nyt tunnen, että sydämeni tikit ovat ratkeamassa yksi kerrallaan ja haava aukeaa taas uudelleen.

Minua pelottaa.. haluan antaa itseni hänelle, mutten tiedä miten, kun jokainen soluni huutaa juoksemaan pakoon. Miten mielen saa vakuutettua, että hän ei ole samanlainen, että hän haluaa olla kanssani ja tehdä minut yhtä onnelliseksi kuin minä haluan tehdä hänet? Miten pakotan sydämeni arpeutumaan?