Aika kuluu, minä en muutu.
Kesällä sain elämäni ensimmäisen kerran potkut eli kenkää tai fudut. Kesä meni tänä vuonna kovin helteisissä merkeissä. Vietin paljon aikaa mökillä, jossa vesikään ei enää viilentänyt. Nyt vaikka talvi on kylmempi, kuin aikoihin, en ole kuitenkaan viilentynyt kesästä.
Sain lokakuussa uuden työpaikan. Jo ensimmäisinä päivänä kiinnitin huomiota yhteen pomoistani. Hän oli hieman syrjäänvetäytyvä, eikä puhunut kanssani juuri ollenkaan. Edelleen olen niin turhamainen, että pakollakin työnnänn itseni sellaisten seuraan, jotka eivät tunnu kiinnostuvan minusta lainkaan.
Pari kuukautta meni hiljaiselossa. Jossain välissä huomasin hänen pikkuhiljaa aivan kuin sulavan minulle. Sain hymyn silloin ja lempeän katseen tällöin.. Sitten tulivat pikkujoulut.
Keilasimme ja söimme. Ruokailun aikana huomasin hänen taas vettyvän kuoreensa ja mitään ajattelematta tuuppauduin hänen seuraansa. Rehellisyyden nimissä en todellakaan siinä tilanteessa ajatellut asiaa sen pidemmälle, halusin vain piristää häntä.
Ruokailun jälkeen vaihdoimme paikkaa yökerhon puolelle. Jossain vaiheessa huomasin, että istuimme kaksin. Sen jälkeen huomasin suutelevani häntä. Lähdimme kotiin samalla taksilla. Ennenkuin nukahdin hänen syliinsä kuulin hänen sanovan "hiuksesi tuoksuvat niin hyvältä". Taksi saapui kotiovelleni, jolloin hän kunnioitettvasti päätti jatkaa kotiinsa; nukkumaan avovaimonsa viereen, herätäkseen samasta asunnosta, jossa hänen lapsensa nukkuvat. Jopa minunmeielstä ajatus oli hyvä, ennenkuin kerkesin ovelle hän pyysi minua palaamaan taksille ja pyysi viimeistä suudelmaa... On hyvin ilmeistä, että se todella jäi viimeiseksi.
Maanantaina töissä asiasta ei puhuttu. Virallisen version mukaan hän nukahti taksiin, kuten minäkin. Minun versioni mukaan hän tuli luokseni. Se on mielikuva, jonka avulla jaksan taas seuraavan viikon ja ehkä vielä toisenkin. Jossain vaiheessa tiedän kuitenkin taakan käyvän ylivoimaiseksi: lopputili tai suhde varatun esimieheni kanssa... Ei maailman helpoimmat vaihtoehdtot.
17.12.2010
4.5.2010
Meniskö joskus kun leffoissa..?
Oikeestaan se ykskin kerta riittäis; tämä kerta.
Muutama viikko sitten olin juhlissa ystäväni luona. Juhlimassa oli myös miespuolinen henkilö, jonka oikeastaan olen tuntenut koko ikäni. Olen aina pitänyt häntä hyvännäköisenä, mukavana ja kivana tyyppinä. Joskus jopa kiusoitelleen flirttaillutkin hänen kanssaan, hän kun yleensä hämmentyy siitä totaalisesti.
Ilta meni rattoisasti ja kaikilla oli hauskaa. Huomasin viihtyväni paremmin ja paremmin tämän henkilön seurassa ja usein unohduimme juttelemaan ihan vaan kahdestaan. Ei kukaan kiinnittänyt siihen huomiota, olemmehan todella vanhoja tuttuja. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Oli todella ihanaa vain keskustella miehen kanssa ilman paineita mistään.
Jossain vaiheessa vieraat vähenivät ja pidot tietenkin paranivat. Sen verran booli oli maistunut, että jossain vaiheessa heitin jonkun leikkimielisen flirtin... ja yllätyksekseni hän silmät välähtäen vastasi siihen. Täytyy sanoa, että tällä kertaa MINÄ olin se, joka häkeltyi. Henkäisin pari kertaa ja ohitin tilanteen... se siitä.
Aikaa kului taas ja jossain vaiheessa olimme pihalla kahdestaan tupakalla. En tiedä mitä tapahtui ja kuka teki mitä, mutta yhtäkkiä suutelimme. Muistan ajatelleeni, että olen pimeä päästäni, mutta hitto vie, että tyyppi osaa suudella!
Ilta jatkui ja vaihtui aamuksi ja varastimme aina silloin tällöin hetken kahdestaan. Jossain vaiheessa aloimme keskustella nukkumajärjestelyistä. Silloin tein jotain minulle ennenkuulumatonta: kerroin hänelle, etten voi maata hänen kanssaan, koska pelkään, että oikeasti alan pitää hänestä... niinkuin kyllä jo siinä vaiheessa tiesin tekeväni. Halusin häntä niin paljon, että sattui, mutta kieltäydyin silti...
Tein kerrankin oikein itseäni, miestä ja (kaikki varmaan kerkesi ajattelemaan jo, että tämä on liian hyvää ollakseen totta ja niin se onkin) hänen tyttöystäväänsä kohtaan.
En voi puhua tästä kenellekään, koska kaikki ystäväni tuntevat miehen, tyttöystävän ja minut.. Hiljaa vain haudon tätä mielessäni. Voisko kerranin mennä kuin elokuvissa? Voisiko olla niin, että me kaksi lapsuudesta tuttua ihmistä kuuluisimme yhteen? Nääh... ei se kuitenkaan mene niin... ja se siitä...
Surkean lopetuksen oikeutan sillä, että en jostain syystä voi kuvitella, että tämä loppuisi tähän, joten koko tekstin lopettaminen on tuskaa!
Muutama viikko sitten olin juhlissa ystäväni luona. Juhlimassa oli myös miespuolinen henkilö, jonka oikeastaan olen tuntenut koko ikäni. Olen aina pitänyt häntä hyvännäköisenä, mukavana ja kivana tyyppinä. Joskus jopa kiusoitelleen flirttaillutkin hänen kanssaan, hän kun yleensä hämmentyy siitä totaalisesti.
Ilta meni rattoisasti ja kaikilla oli hauskaa. Huomasin viihtyväni paremmin ja paremmin tämän henkilön seurassa ja usein unohduimme juttelemaan ihan vaan kahdestaan. Ei kukaan kiinnittänyt siihen huomiota, olemmehan todella vanhoja tuttuja. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Oli todella ihanaa vain keskustella miehen kanssa ilman paineita mistään.
Jossain vaiheessa vieraat vähenivät ja pidot tietenkin paranivat. Sen verran booli oli maistunut, että jossain vaiheessa heitin jonkun leikkimielisen flirtin... ja yllätyksekseni hän silmät välähtäen vastasi siihen. Täytyy sanoa, että tällä kertaa MINÄ olin se, joka häkeltyi. Henkäisin pari kertaa ja ohitin tilanteen... se siitä.
Aikaa kului taas ja jossain vaiheessa olimme pihalla kahdestaan tupakalla. En tiedä mitä tapahtui ja kuka teki mitä, mutta yhtäkkiä suutelimme. Muistan ajatelleeni, että olen pimeä päästäni, mutta hitto vie, että tyyppi osaa suudella!
Ilta jatkui ja vaihtui aamuksi ja varastimme aina silloin tällöin hetken kahdestaan. Jossain vaiheessa aloimme keskustella nukkumajärjestelyistä. Silloin tein jotain minulle ennenkuulumatonta: kerroin hänelle, etten voi maata hänen kanssaan, koska pelkään, että oikeasti alan pitää hänestä... niinkuin kyllä jo siinä vaiheessa tiesin tekeväni. Halusin häntä niin paljon, että sattui, mutta kieltäydyin silti...
Tein kerrankin oikein itseäni, miestä ja (kaikki varmaan kerkesi ajattelemaan jo, että tämä on liian hyvää ollakseen totta ja niin se onkin) hänen tyttöystäväänsä kohtaan.
En voi puhua tästä kenellekään, koska kaikki ystäväni tuntevat miehen, tyttöystävän ja minut.. Hiljaa vain haudon tätä mielessäni. Voisko kerranin mennä kuin elokuvissa? Voisiko olla niin, että me kaksi lapsuudesta tuttua ihmistä kuuluisimme yhteen? Nääh... ei se kuitenkaan mene niin... ja se siitä...
Surkean lopetuksen oikeutan sillä, että en jostain syystä voi kuvitella, että tämä loppuisi tähän, joten koko tekstin lopettaminen on tuskaa!
4.3.2010
Kypsyttelen aikaa...
Kun elämä alkaa voittaa alkaa päässä taas pyöriä ihmeelliset ajatukset...
Miksi mun mieli toimii niin, että aina pitää olla joku mies, joka saa mun pää sekasin? Onko se joku juttu, että pitää olla aina vaan "ihastunut" johonkin, koska ei osaa olla, jos ei ole. (Hmmmm... fiksu lause :D )
Ja ehkä vielä suurempi kysymys on se, miksi mä en löydä ketään uutta vaan pyörittelen näitä paria saavuttamatonta tyyppiä? Taitaa sekin olla jonkinasteinen turvallisuuden tavoittelu. Toinen on varattu = ei tule koskaan jättämään perhettään, enkä edes haluais ja toinen on yhtä pihalla kun minäkin = kumpikaan ei sitten loppupeleissä halua/osaa sitoutua suhteeseen.
Onhan se kiva, kun mahanpohjassa kipristelee, mutta miten saada aikaseks sellanen tilanne, että sen tunteen aiheuttais joku uusi tuttavuus. Mä jotenkin turvaudun tähän ihastumisen tunteeseen niin, ettei vahingossakaan tule päästettyä ketään muuta lähelle.
Toisaalta:
"Sellaista käy
C'est la vie totesin
ja sit hiippailin pois
Turha tääl itkeä
raivari hyödytön ois"
Kyllä tääkin ratkeaa, kun aika on kypsä...
Miksi mun mieli toimii niin, että aina pitää olla joku mies, joka saa mun pää sekasin? Onko se joku juttu, että pitää olla aina vaan "ihastunut" johonkin, koska ei osaa olla, jos ei ole. (Hmmmm... fiksu lause :D )
Ja ehkä vielä suurempi kysymys on se, miksi mä en löydä ketään uutta vaan pyörittelen näitä paria saavuttamatonta tyyppiä? Taitaa sekin olla jonkinasteinen turvallisuuden tavoittelu. Toinen on varattu = ei tule koskaan jättämään perhettään, enkä edes haluais ja toinen on yhtä pihalla kun minäkin = kumpikaan ei sitten loppupeleissä halua/osaa sitoutua suhteeseen.
Onhan se kiva, kun mahanpohjassa kipristelee, mutta miten saada aikaseks sellanen tilanne, että sen tunteen aiheuttais joku uusi tuttavuus. Mä jotenkin turvaudun tähän ihastumisen tunteeseen niin, ettei vahingossakaan tule päästettyä ketään muuta lähelle.
Toisaalta:
"Sellaista käy
C'est la vie totesin
ja sit hiippailin pois
Turha tääl itkeä
raivari hyödytön ois"
Kyllä tääkin ratkeaa, kun aika on kypsä...
21.2.2010
Just niin ja terve vaan... tilannekatsaus pitkästä aikaa...
Viime aikoina masennus on vienyt kaikki voimat ja intressit ihan kaikkeen. Duunista himaan -> päikkärit sohvalla -> vähän aikaa telkkaria ja nukkumaan.. Juuri ennen totaalista loppuunpalamista mä tajusin hakeutua lääkäriin ja nyt alkaa aurinko pilkottaa taas pilvenreunan takaa.
Suurin syy masennukseen on prosessoimaton ero. Pitikö senkin nyt pamahtaa tähän samaan syssyyn 3kympin kriisin ja työuupumuksen kanssa. No näköjään piti ja niillä korteilla taas pelataan, mitkä on jaettu. Tässä seison, enkä muuta voi!
Odotellessani lääkkeiden vaikutusta tein päätöksen (joo, joo taas näitä): ei miehiä. Ei suhdetta, ei säätöä ennenkun tää vanha sotku on hoidettu pois alta eikä se enää roiku painona mun harteilla. No tietenkin juuri sillon kun tekee tällaisia päätöksiä alkavat peikot ryömiä sängyn alta: mä tapasin samaan syssyyn kaikki ne kolme miestä, jotka on sekottanut mun elämää viimeset kaks vuotta.
Just niin tyypillistä mun tuuria, mutta toisaalta aika hyvä. Mun nuoruuden ihastus ei sytytä enää mitään (ts. ben there done that, ja kyllä ihan kirjaimellisesti :D ). Mutta sitten nämä kaksi muuta sankaria: hän ja ex; mä en vaan pääse niistä eroon. Exä käyttäytyy ihan omituisesti (varsinkin sen jälkeen, kun vihdoin vähän valotin sille, mitä mieltä mä olin meidän erosta) ja hän vaan edelleen saa perhoset lepattamaan mun vatsassa...
Pitää ottaa etäisyyttä varmaan kumpaankin. Siihen vanhaan tuttuun ja turvalliseen olisi niin helppo paeta takas, ihan liian helppo. Mutta mä en halua, se tekee mut surulliseksi, että me ei koskaan tulla elämään sitä elämää, mitä suunniteltiin. Sitä vaan ei ollut tarkotettu. Ja hänet on nyt vaan pakko unohtaa. En mä voita mitään sillä, että haikailen hänen perään, kun jossain varmasti on mulle ihan vapaa ja aivan yhtä polvianotkauttava mies!
Suurin syy masennukseen on prosessoimaton ero. Pitikö senkin nyt pamahtaa tähän samaan syssyyn 3kympin kriisin ja työuupumuksen kanssa. No näköjään piti ja niillä korteilla taas pelataan, mitkä on jaettu. Tässä seison, enkä muuta voi!
Odotellessani lääkkeiden vaikutusta tein päätöksen (joo, joo taas näitä): ei miehiä. Ei suhdetta, ei säätöä ennenkun tää vanha sotku on hoidettu pois alta eikä se enää roiku painona mun harteilla. No tietenkin juuri sillon kun tekee tällaisia päätöksiä alkavat peikot ryömiä sängyn alta: mä tapasin samaan syssyyn kaikki ne kolme miestä, jotka on sekottanut mun elämää viimeset kaks vuotta.
Just niin tyypillistä mun tuuria, mutta toisaalta aika hyvä. Mun nuoruuden ihastus ei sytytä enää mitään (ts. ben there done that, ja kyllä ihan kirjaimellisesti :D ). Mutta sitten nämä kaksi muuta sankaria: hän ja ex; mä en vaan pääse niistä eroon. Exä käyttäytyy ihan omituisesti (varsinkin sen jälkeen, kun vihdoin vähän valotin sille, mitä mieltä mä olin meidän erosta) ja hän vaan edelleen saa perhoset lepattamaan mun vatsassa...
Pitää ottaa etäisyyttä varmaan kumpaankin. Siihen vanhaan tuttuun ja turvalliseen olisi niin helppo paeta takas, ihan liian helppo. Mutta mä en halua, se tekee mut surulliseksi, että me ei koskaan tulla elämään sitä elämää, mitä suunniteltiin. Sitä vaan ei ollut tarkotettu. Ja hänet on nyt vaan pakko unohtaa. En mä voita mitään sillä, että haikailen hänen perään, kun jossain varmasti on mulle ihan vapaa ja aivan yhtä polvianotkauttava mies!
26.1.2010
Sinkkunaisen taistelu sekoilijasta seikkailijaksi
Eiköhän tämä ala jo riittää... tämä ylenpalttinen sekoilu miesten ja juhlien ja elämän suhteen. Miten voin koskaan edes ajatella seikkailevani maailmassa, jos koko elämäni vain on pelkkää kaaosta?
Eilen oli tärkeä ilta; koko loppuelämäni ensimmäinen ilta. Eilen oivalsin, että elämän on jatkuttava, tarkemmin sanottuna MINUN elämäni on jatkuttava. Kaksi vuotta olen enemmän tai vähemmän tarponut paikallani. Joskus olen päässyt askeleen eteenpäin... ja sitten kuitenkin liukunut puolitoista taaksepäin.
Huomenna nousen taas uuteen päivään. Päivään, joka toivottavasti tarjoaa minulle oikean seikkailun, edes ihan pienen, jotta huomaisin taistelustani olevan jotain hyötyä. Ja vaikka pilvet peittäisivät huomenna taivaan, niin aurinko valaisee silti aina päiväni, vaikken sitä aina näe.
Eilen oli tärkeä ilta; koko loppuelämäni ensimmäinen ilta. Eilen oivalsin, että elämän on jatkuttava, tarkemmin sanottuna MINUN elämäni on jatkuttava. Kaksi vuotta olen enemmän tai vähemmän tarponut paikallani. Joskus olen päässyt askeleen eteenpäin... ja sitten kuitenkin liukunut puolitoista taaksepäin.
Huomenna nousen taas uuteen päivään. Päivään, joka toivottavasti tarjoaa minulle oikean seikkailun, edes ihan pienen, jotta huomaisin taistelustani olevan jotain hyötyä. Ja vaikka pilvet peittäisivät huomenna taivaan, niin aurinko valaisee silti aina päiväni, vaikken sitä aina näe.
19.1.2010
Sinulle....
Toivon, mutta samalla pelkään, että joskus tulee se päivä, jolloin saan purettua sinulle sydäntäni suoraan. Sellaista tilaisuutta ei kuitenkaan luultavasti olosuhteista johtuen ole lähitulevaisuudessa, joten...
Olen nyt salaa rakastanut sinua vuoden. Olen odottanut ja tulen odottamaan. Mitä, sitä en tiedä itsekään. Sinulla on perhe ja vaimo, joita rakastat. En koskaan haluaisi olla syy siihen, että joutuisit eroon rakkaistasi. Toivon, että olisimme tavanneet jo vuosia sitten, aikana ennen kummankaan parisuhteita.
Jostain syystä elämä heitti sinut luokseni silloin, kun tarvitsin ihastusta. Olit kyllä ollut ajatuksissani jo aiemmin, muttet samalla tavalla. Sinä iltana, kun tiemme vihdoin kohtasivat, olit juuri sitä mitä tarvitsin. Silloin jokainen päiväni oli taistelua ja kamppailua. Sitten tulit sinä ja palautit auringon taivaalleni, tuoksut ilmaani ja elämän suoniini.
Tämän olisi pitänyt olla vain hetkellistä. Tiedostin kyllä, että sinä olit minulle taivaanlahja, jonka tarkoitus oli vain saada minut takaisin raitelleni. Jostain syystä en vain koskaan pystynyt päästämään irti.
Minä en pääse sinusta yli ja se tunne kalvaa minut ontoksi. Ehkä en halua, ehkä on turvaallista rakastaa illuusiota, koska sitähän sinä minulle olet. Emme me tunne toisiamme. En minä tiedä sinusta mitään, en tiedä mitä tunnet tai ajattelet.
Tai ehkä minun vain kuuluu rakastaa sinua hiljaa ja yksin, vielä ainakin nyt. Sisimmissäni elää kuitenkin toivo, että sinä tunnet samoin. Että minä tuon elämääsi samanlaista inspiraatiota ja energiaa, kuin sinä annat minulle. En ole koskaan tavannut miestä, jonka olemassaolon tuntisin yhtä voimakkaasti. Tiedän, että olet siellä.. jossain... tunnen sinut maailmankaikkeudessani.
Olen nyt salaa rakastanut sinua vuoden. Olen odottanut ja tulen odottamaan. Mitä, sitä en tiedä itsekään. Sinulla on perhe ja vaimo, joita rakastat. En koskaan haluaisi olla syy siihen, että joutuisit eroon rakkaistasi. Toivon, että olisimme tavanneet jo vuosia sitten, aikana ennen kummankaan parisuhteita.
Jostain syystä elämä heitti sinut luokseni silloin, kun tarvitsin ihastusta. Olit kyllä ollut ajatuksissani jo aiemmin, muttet samalla tavalla. Sinä iltana, kun tiemme vihdoin kohtasivat, olit juuri sitä mitä tarvitsin. Silloin jokainen päiväni oli taistelua ja kamppailua. Sitten tulit sinä ja palautit auringon taivaalleni, tuoksut ilmaani ja elämän suoniini.
Tämän olisi pitänyt olla vain hetkellistä. Tiedostin kyllä, että sinä olit minulle taivaanlahja, jonka tarkoitus oli vain saada minut takaisin raitelleni. Jostain syystä en vain koskaan pystynyt päästämään irti.
Minä en pääse sinusta yli ja se tunne kalvaa minut ontoksi. Ehkä en halua, ehkä on turvaallista rakastaa illuusiota, koska sitähän sinä minulle olet. Emme me tunne toisiamme. En minä tiedä sinusta mitään, en tiedä mitä tunnet tai ajattelet.
Tai ehkä minun vain kuuluu rakastaa sinua hiljaa ja yksin, vielä ainakin nyt. Sisimmissäni elää kuitenkin toivo, että sinä tunnet samoin. Että minä tuon elämääsi samanlaista inspiraatiota ja energiaa, kuin sinä annat minulle. En ole koskaan tavannut miestä, jonka olemassaolon tuntisin yhtä voimakkaasti. Tiedän, että olet siellä.. jossain... tunnen sinut maailmankaikkeudessani.
5.1.2010
Kun mikään ei riitä...
Kohta on mennyt kaksi vuotta siitä, kun siiryin sinkku-luokkaan. Kohta kaksi vuotta olen elänyt elämää, joka vihdoin johti tähän pisteeseen: mikään ei riitä. Haluan kokoajan lisää; lisää rahaa, lisää koettuja maita, lisää tunteita, lisää adrenaliinia... lisää, lisää, lisää.
Mitä tehdä siinä vaiheessa vanhat adrenaliinia hiukan nostavat harrastukset eivät enää riitä? Siinä vaiheessa kun haluaa hypätä base-hyppyjä vain tunteakseen olevansa elossa, kun haluaa ostaa moottoripyörän ja opetella ajamaan keula pystyssä sata lasissa?
Tai siinä vaiheessa kun haluaa matkustaa Afrikkaan kiivetäkseen Kilimanjarolle ilman mitään koulutusta, tai ratsastaa Kenian halki villieläinten ympäröimänä?
Ja ennenkaikkea; mitä sitten kun ainoat miehet, joista kiinnostuu ovat varattuja ja ainoa intohimo joka herää, on kielletty?
Valitaan lähestymiskannaksi viimeinen. Ihan jo siitä syystä, että tässä blogissa alunperin oli kyse minusta... ja miehistä. Silloin kaksi vuotta sitten kaikki alkoi aika viattomasti ja sattumat herättivät hilpeyttä, nyt olen alkanut huolestua. Viimeiseen vuoteen en ole vilkaissut kuin kahteen mieheen, jotka olisivat olleet vapaita (itseasiassa toinen taisi seurustella osan ajasta, jonka olimme yhdessä.. tosin en tiennyt sitä silloin, joten sitä ei ehkä voida laskea ;)). Heistä molemmat olivat harvinaislaatuisen hankalia tapuksia ja heidän kanssaan vietetyt hetket vuoristorataa.
Kuitenkin minua huolestuttaa eniten tämä uusin piirre, nämä varatut miehet. Minusta tuntuu, että viimeisin herra X harharetkineen vaurioitti minussa jotain pysyvästi. Minä suoraan sanottuna elän huomiolla, jota saan varatuilta miehiltä (ironista kyllä, myös viimeisimmältä herra X:ltä,joka nykyään elää jossain draama-suhteesa itsekin). En missään nimessä halua rikkoa heidän suhteitaan, haluan vain sen hetken tuntea olevani haluttavampi ja no suoraan sanottuna parempi kuin heidän vaimonsa ja tyttöystävänsä. Vaikka sisimmissäni tiedän heidän käyttävän minua hyväkseen, saan siitä silti uskomattomia säväreitä.
Viime aikoina olen käynyt röyhkeämmäksi ja on vain ajan kysymys, milloin jään kiinni.. jonkun kanssa.. Mitä tehdä, kun mikään ei riitä?
Mitä tehdä siinä vaiheessa vanhat adrenaliinia hiukan nostavat harrastukset eivät enää riitä? Siinä vaiheessa kun haluaa hypätä base-hyppyjä vain tunteakseen olevansa elossa, kun haluaa ostaa moottoripyörän ja opetella ajamaan keula pystyssä sata lasissa?
Tai siinä vaiheessa kun haluaa matkustaa Afrikkaan kiivetäkseen Kilimanjarolle ilman mitään koulutusta, tai ratsastaa Kenian halki villieläinten ympäröimänä?
Ja ennenkaikkea; mitä sitten kun ainoat miehet, joista kiinnostuu ovat varattuja ja ainoa intohimo joka herää, on kielletty?
Valitaan lähestymiskannaksi viimeinen. Ihan jo siitä syystä, että tässä blogissa alunperin oli kyse minusta... ja miehistä. Silloin kaksi vuotta sitten kaikki alkoi aika viattomasti ja sattumat herättivät hilpeyttä, nyt olen alkanut huolestua. Viimeiseen vuoteen en ole vilkaissut kuin kahteen mieheen, jotka olisivat olleet vapaita (itseasiassa toinen taisi seurustella osan ajasta, jonka olimme yhdessä.. tosin en tiennyt sitä silloin, joten sitä ei ehkä voida laskea ;)). Heistä molemmat olivat harvinaislaatuisen hankalia tapuksia ja heidän kanssaan vietetyt hetket vuoristorataa.
Kuitenkin minua huolestuttaa eniten tämä uusin piirre, nämä varatut miehet. Minusta tuntuu, että viimeisin herra X harharetkineen vaurioitti minussa jotain pysyvästi. Minä suoraan sanottuna elän huomiolla, jota saan varatuilta miehiltä (ironista kyllä, myös viimeisimmältä herra X:ltä,joka nykyään elää jossain draama-suhteesa itsekin). En missään nimessä halua rikkoa heidän suhteitaan, haluan vain sen hetken tuntea olevani haluttavampi ja no suoraan sanottuna parempi kuin heidän vaimonsa ja tyttöystävänsä. Vaikka sisimmissäni tiedän heidän käyttävän minua hyväkseen, saan siitä silti uskomattomia säväreitä.
Viime aikoina olen käynyt röyhkeämmäksi ja on vain ajan kysymys, milloin jään kiinni.. jonkun kanssa.. Mitä tehdä, kun mikään ei riitä?
Tilaa:
Kommentit (Atom)