Oikeestaan se ykskin kerta riittäis; tämä kerta.
Muutama viikko sitten olin juhlissa ystäväni luona. Juhlimassa oli myös miespuolinen henkilö, jonka oikeastaan olen tuntenut koko ikäni. Olen aina pitänyt häntä hyvännäköisenä, mukavana ja kivana tyyppinä. Joskus jopa kiusoitelleen flirttaillutkin hänen kanssaan, hän kun yleensä hämmentyy siitä totaalisesti.
Ilta meni rattoisasti ja kaikilla oli hauskaa. Huomasin viihtyväni paremmin ja paremmin tämän henkilön seurassa ja usein unohduimme juttelemaan ihan vaan kahdestaan. Ei kukaan kiinnittänyt siihen huomiota, olemmehan todella vanhoja tuttuja. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Oli todella ihanaa vain keskustella miehen kanssa ilman paineita mistään.
Jossain vaiheessa vieraat vähenivät ja pidot tietenkin paranivat. Sen verran booli oli maistunut, että jossain vaiheessa heitin jonkun leikkimielisen flirtin... ja yllätyksekseni hän silmät välähtäen vastasi siihen. Täytyy sanoa, että tällä kertaa MINÄ olin se, joka häkeltyi. Henkäisin pari kertaa ja ohitin tilanteen... se siitä.
Aikaa kului taas ja jossain vaiheessa olimme pihalla kahdestaan tupakalla. En tiedä mitä tapahtui ja kuka teki mitä, mutta yhtäkkiä suutelimme. Muistan ajatelleeni, että olen pimeä päästäni, mutta hitto vie, että tyyppi osaa suudella!
Ilta jatkui ja vaihtui aamuksi ja varastimme aina silloin tällöin hetken kahdestaan. Jossain vaiheessa aloimme keskustella nukkumajärjestelyistä. Silloin tein jotain minulle ennenkuulumatonta: kerroin hänelle, etten voi maata hänen kanssaan, koska pelkään, että oikeasti alan pitää hänestä... niinkuin kyllä jo siinä vaiheessa tiesin tekeväni. Halusin häntä niin paljon, että sattui, mutta kieltäydyin silti...
Tein kerrankin oikein itseäni, miestä ja (kaikki varmaan kerkesi ajattelemaan jo, että tämä on liian hyvää ollakseen totta ja niin se onkin) hänen tyttöystäväänsä kohtaan.
En voi puhua tästä kenellekään, koska kaikki ystäväni tuntevat miehen, tyttöystävän ja minut.. Hiljaa vain haudon tätä mielessäni. Voisko kerranin mennä kuin elokuvissa? Voisiko olla niin, että me kaksi lapsuudesta tuttua ihmistä kuuluisimme yhteen? Nääh... ei se kuitenkaan mene niin... ja se siitä...
Surkean lopetuksen oikeutan sillä, että en jostain syystä voi kuvitella, että tämä loppuisi tähän, joten koko tekstin lopettaminen on tuskaa!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti