Eiköhän tämä ala jo riittää... tämä ylenpalttinen sekoilu miesten ja juhlien ja elämän suhteen. Miten voin koskaan edes ajatella seikkailevani maailmassa, jos koko elämäni vain on pelkkää kaaosta?
Eilen oli tärkeä ilta; koko loppuelämäni ensimmäinen ilta. Eilen oivalsin, että elämän on jatkuttava, tarkemmin sanottuna MINUN elämäni on jatkuttava. Kaksi vuotta olen enemmän tai vähemmän tarponut paikallani. Joskus olen päässyt askeleen eteenpäin... ja sitten kuitenkin liukunut puolitoista taaksepäin.
Huomenna nousen taas uuteen päivään. Päivään, joka toivottavasti tarjoaa minulle oikean seikkailun, edes ihan pienen, jotta huomaisin taistelustani olevan jotain hyötyä. Ja vaikka pilvet peittäisivät huomenna taivaan, niin aurinko valaisee silti aina päiväni, vaikken sitä aina näe.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti