Luulisi, että 12 vuotta on pitkä aika ihmiselämässä. Luulisi, että muutos, joka tapahtuu ihmisissä sinä aikana on niin suuri, ettei toista enää tunnista. Luulisi, että kaikki, joka silloin joskus ehkä on ollut yhteistä olisi poispyyhity.
Niinhän sitä tosiaan luulisi.. Kuitenkin tiettyjen ihmisten kanssa mikään ei koskaan muutu. Kaiken tuon ajan jälkeen voi jatkaa käytännössä siitä viimeisestä sanasta, joka vaihdettiin, siitä viimeisestä katseesta, joka luotiin, siitä viimeisestä kosketuksesta, joka tunnettiin.
Luulisi, että tällaista tapahtuu vain leffoissa... Niinhän sitä tosiaan luulisi...
27.3.2009
Kohtalon oikkuja.
Ollessani teini-ikäinen olin toivottomasti ihastunut parhaan kaverini poikaystävään. Aina joskus olen muistellut tätä ihmistä ja naureskellut epätoivoiselle tilanteelleni. Aikaa on kulunut jo sen verran, että voin myöntää flirttaileeni pojalle ystäväni silmän välttäessä, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Tämä muistaakseni johti muutamiin varsin mielenkiintoisiin tilanteisiin. Älkää moralisoiko, minä olin 16 ja elämä varsinkin poikien kanssa oli vielä uutta ja ihmeelistä!
Nyt monen sattuman kautta tämä ei enää niin poika, vaan täysikasvuinen mies, on kävellyt takaisin elämääni. En voi kuin hämmästellä, kuinka tietyt tunteet eivät näköjään koskaan häviä! Kaikki on aivan kuten silloin 12 vuotta sitten, hän herättää minussa aivan saman tunteen ja ollessani erossa hänestä tunnen aivan yhtä suurta kaipausta. No, erotukseksi voi ehkä laskea sen, etten asu enää vanhempieni luona, mikä ehkä hieman helopttaa tiettyjä... asioita...
Voin vain hämmästellä ja kiittää sitä kohtalon oikkua, joka saattoi meidät yhteen. Aina joskus minunkin elämä yllättää positiivisesti!
Nyt monen sattuman kautta tämä ei enää niin poika, vaan täysikasvuinen mies, on kävellyt takaisin elämääni. En voi kuin hämmästellä, kuinka tietyt tunteet eivät näköjään koskaan häviä! Kaikki on aivan kuten silloin 12 vuotta sitten, hän herättää minussa aivan saman tunteen ja ollessani erossa hänestä tunnen aivan yhtä suurta kaipausta. No, erotukseksi voi ehkä laskea sen, etten asu enää vanhempieni luona, mikä ehkä hieman helopttaa tiettyjä... asioita...
Voin vain hämmästellä ja kiittää sitä kohtalon oikkua, joka saattoi meidät yhteen. Aina joskus minunkin elämä yllättää positiivisesti!
20.3.2009
Sinkkuuden sininen hetki.
Kaikki tietävät sen sen hetken illasta, jolloin aurinko juuri on laskenut mailleen ja tähdet vilkkuvat haaleina taivasta vasten, kukkien tuoksu tuntuu hieman voimakkaampana kuin hetki sitten ja maa hohkaa vielä auringon lämpöa. Sen hetken kun kaikki tuntuu hiljentyvän, vain yksi uskalias lintu livertää viimeistä säveltä ja maailma ikäänkuin pysähtyy. Ei ole lupausta uudesta auringonnoususta mutta ei myöskään uhkaa yön pimeydestä. Sen kauneimman hetken, mitä maailma meille tarjoaa, sinisen hetken.
Myös sinkkudessa on tällainen hetki. Tänään minä tajusin eläväni juuri siinä hetkessä. Sinkkuuden sininen hetki on hyvin pieni ikkuna ajassa, se kiitää nopeasti ohi, ellei sitä huomaa. Monet antavat sen ajaa ohitse murehtien mennyttä ja peläten tulevaa.
Tässä hetkessä ei ole kaipausta entiseen. Tämä hetki on hetki, jolloin viimeisin ero alkaa olla käsitelty. Tuska ei enää raasta sydäntä kun muistelee elämää exän kanssa, olo on ennemminkin tyyni ja suhteesta alkaa löytymään niitä haikeansuloisia muistoja. Vanha on ikuisesti jätetty taakse. Tässä hetkessä ei ole tietoa tulevasta. Ei lupausta uudesta suhteesta, ei silti pelkoakaan, että loppuelämä olisi yksinäistä, vain odotusta ja jännitystä siitä, mitä seuraavaksi on. Olo on kupliva ja jalat tuntuvat harvoin koskettavan maata, katse hakeutuu horisonttiin... huomiseen...
Sinkkuuden sininen hetki on kallisarvoinen, minä aion roikkua siinä kiinni kysnin hampain!
Myös sinkkudessa on tällainen hetki. Tänään minä tajusin eläväni juuri siinä hetkessä. Sinkkuuden sininen hetki on hyvin pieni ikkuna ajassa, se kiitää nopeasti ohi, ellei sitä huomaa. Monet antavat sen ajaa ohitse murehtien mennyttä ja peläten tulevaa.
Tässä hetkessä ei ole kaipausta entiseen. Tämä hetki on hetki, jolloin viimeisin ero alkaa olla käsitelty. Tuska ei enää raasta sydäntä kun muistelee elämää exän kanssa, olo on ennemminkin tyyni ja suhteesta alkaa löytymään niitä haikeansuloisia muistoja. Vanha on ikuisesti jätetty taakse. Tässä hetkessä ei ole tietoa tulevasta. Ei lupausta uudesta suhteesta, ei silti pelkoakaan, että loppuelämä olisi yksinäistä, vain odotusta ja jännitystä siitä, mitä seuraavaksi on. Olo on kupliva ja jalat tuntuvat harvoin koskettavan maata, katse hakeutuu horisonttiin... huomiseen...
Sinkkuuden sininen hetki on kallisarvoinen, minä aion roikkua siinä kiinni kysnin hampain!
16.3.2009
Pyhät -ei niin pitävät- Päätökset
Vähintään kerran viikossa teen sen: pyhän Päätöksen. Päätöksen lopettaa itseni piinaamisen, Päätöksen kuolettaa tunteeni. Vähintään kerran viikossa (eli siis joka kerta) myös perun Päätökseni ja haksahdan takaisin tähän tunteiden rulettiin, jossa pallo hyvin harvoin osuu edes värilleni, saatika sitten oikeaan numeroon.
Minä olen aina ollut Päätösten ihminen. Olen runnonut läpi kouluni, työpaikkani ja jopa ihimssuhteeni Päätösten voimalla: vakailla, harkituilla ja läpi tiiliseinän vievillä. Ex-avomieheni on monta kertaa saanut tuntea Päätösteni voiman, kun yksinkertaisesti olen Päättänyt jatkaa jo tuhoon tuomittua parisuhdettamme, vain.. no.. koska.. Päätin niin. Elämässäni on kaksi Päätöstä, jotka eivät pitäneet: poltan edelleen tupakkaa ja olen edelleen koukussa MIEHEEN.
Joka kerta kun Päätös alkaa kypysä sisälläni tulen levottomaksi. Juoksen alituiseen tupakalla ja olen vihainen itselleni, etten ole pystynyt pitäään sitäkään Päätöstä. Avan kuin valmistelisin itseäni tulevaan epäonnistumiseen, siihen toiseen Päätökseen, joka myöskään ei tule pitämään. Ja kuitenkin saan jossain mieleni sopukassa itseni vakuuttuneeksi siitä, että asia on loppuunkäsitelty! Ei enää! Piste!
Ja kas kummaa, jokaisen tällaisen Päätöksen jälkeen MIES ottaa yhteyttä ja Pääätökseni hukkuu kuin hiekanjyvä autiomaahan. MIKSI? Ja ennenkaikkea MITEN? Aivan kuin hän aistisi tilanteen, aivan kuin hän tietäisi... ja joka kerta vatsanpohjassani ailahtaa ja annan taas mennä. Juttelen hänen kanssaan kaikesta (paitsi tietenkään niistä asioista, joista meidän oikeasti pitäisi puhua: hänestä, minusta ja hänen perheestään) ja toivon, että joku päivä me ehkä voisimme jutella niin joka päivä.. Yhteydenotot ovat arkipäiväisiä, kaverillisia ja sisältävät kuitenkin niin paljon muuta.
Kuitenkin tiedän. Tiedän, ettei hän koskaan jätä perhettään, tiedän, että olen hänelle vain ajanvietettä.. jos edes aina sitä.. Välillä jopa mietin, tapahtuiko koko kohtaamista ollenkaan, vai olenko vain kuvitellut kaiken. Sitten suljen silmäni ja tunnen hänen kosketuksensa, kuulen hänen äänensä ja tiedän.. ja teen taas Päätöksen!
Minä olen aina ollut Päätösten ihminen. Olen runnonut läpi kouluni, työpaikkani ja jopa ihimssuhteeni Päätösten voimalla: vakailla, harkituilla ja läpi tiiliseinän vievillä. Ex-avomieheni on monta kertaa saanut tuntea Päätösteni voiman, kun yksinkertaisesti olen Päättänyt jatkaa jo tuhoon tuomittua parisuhdettamme, vain.. no.. koska.. Päätin niin. Elämässäni on kaksi Päätöstä, jotka eivät pitäneet: poltan edelleen tupakkaa ja olen edelleen koukussa MIEHEEN.
Joka kerta kun Päätös alkaa kypysä sisälläni tulen levottomaksi. Juoksen alituiseen tupakalla ja olen vihainen itselleni, etten ole pystynyt pitäään sitäkään Päätöstä. Avan kuin valmistelisin itseäni tulevaan epäonnistumiseen, siihen toiseen Päätökseen, joka myöskään ei tule pitämään. Ja kuitenkin saan jossain mieleni sopukassa itseni vakuuttuneeksi siitä, että asia on loppuunkäsitelty! Ei enää! Piste!
Ja kas kummaa, jokaisen tällaisen Päätöksen jälkeen MIES ottaa yhteyttä ja Pääätökseni hukkuu kuin hiekanjyvä autiomaahan. MIKSI? Ja ennenkaikkea MITEN? Aivan kuin hän aistisi tilanteen, aivan kuin hän tietäisi... ja joka kerta vatsanpohjassani ailahtaa ja annan taas mennä. Juttelen hänen kanssaan kaikesta (paitsi tietenkään niistä asioista, joista meidän oikeasti pitäisi puhua: hänestä, minusta ja hänen perheestään) ja toivon, että joku päivä me ehkä voisimme jutella niin joka päivä.. Yhteydenotot ovat arkipäiväisiä, kaverillisia ja sisältävät kuitenkin niin paljon muuta.
Kuitenkin tiedän. Tiedän, ettei hän koskaan jätä perhettään, tiedän, että olen hänelle vain ajanvietettä.. jos edes aina sitä.. Välillä jopa mietin, tapahtuiko koko kohtaamista ollenkaan, vai olenko vain kuvitellut kaiken. Sitten suljen silmäni ja tunnen hänen kosketuksensa, kuulen hänen äänensä ja tiedän.. ja teen taas Päätöksen!
14.3.2009
Naisen oikeus olla helppo
Muutama kuukausi sitten ystäväni kutsui minut bileisiin. Kaveripiiri oli outo, mutta koska minusta sinkkuuteni myötä on tullut hyvinkin extrovertti ihminen päätin osallistua illanviettoon. Juttelin ihmisten kanssa, naureskelin ja minulla oli oikein mukavaa.
Jossain vaiheessa iltaa huomasin jutelleeni erityisen paljon yhden miespuolisen vieraan kanssa. Harrastuksiini kuuluu laji, jota suomessa harrastettuna voisi kuvailla aikalailla extremeksi ja mies oli siitä hyvinkin kiinnostunut. Rupattelimme aiheesta vielä päästyämme ravintolaankin ja lähdin hyvillä mielin yöllä kotiin. Mies oli ja on edelleen varattu, joten en miettinyt asiaa sen enempää (tämä oli siis aikana, jolloin moraaliset periaatteeni varatuista miehistä eivät vielä olleet saaneet niskalaukausta).
Parin viikon kuluttua minut kutsuttiin uudelleen saman kaveripiirin juhliin. Otin kutsun innolla vastaan, olihan minulla viimeksi ollut hyvinkin mukava ilta. Juhlissa huomasin heti uudet kasvot. Tein hieman tutkimustyötä ja sain tietää, että uusi mies oli juuri kotiutunut vuoden kestäneeltä ulkomaanmatkalta. Jossain vaiheessa mies istuutui samaan pöytään ja aloimme jutella. Juttu luisti alusta asti ja pientä flirttiä oli kokoajan ilmassa.
Seurue oli kohtalaisen iso, joten minulta kesti jonkin aikaa ennenkuin huomasin, että yhdessä huoneessa käytiin hyvin kiivassanaista keskustelua. Jonkin ajan kuluttua ystäväni, joka minut alunperin oli kutsunut mukaan porukkaan, irtaantui keskustelusta ja nykäisi minut mukaansa parvekkeelle, siellä alkoi tilitys.
Mies, jonka kanssa olin viimeksi jutellut pitkät pätkät oli - syystä, joka ei koskaan oikein selvinnyt kenellekään - sanonut minun olevan helppo. Minä en nyt aio ruveta ruotimaan sen enempää sanan tarkoitusta. Ne jotka eivät käsitettä ymmärrä voivat joko KVG tai kysyä vanhemmiltaan, jotka oletettavasti pyytävät teitä palaamaan asiaan kunhan olette käyneet rippikoulun. Ystäväni halusi siis varoittaa minua uudesta tuttavuudestani, joka näemmä oli saanut neuvon iskeä kiinni, koska minulta... no irtoaisi varmasti.
Maistelin jonkin aikaa käsitettä ja purskahdin nauruun. En voinut ymmärtää miksi asiasta, joka periaatteessa on totta oli tehty niin iso asia. Ystäväni ei ollenkaan halunnut ymmärtää miten suhtauduin uuteen kyseenalaiseen maineeseeni niin kevyesti, enkä varmaan tähän päiväänkään ole saanut häntä vakuuttuneeksi siitä, että mielestäni turha siveily on naurettavaa, jos molemmat haluavat samaa asiaa. Kyllä, olen helppo, minulla on siihen oikeus! Mutta vain silloin kun minusta tuntuu siltä.
Illan päääteeksi minä ja uusi ulkomailta kotiututunut ystäväni poistuimme käsi kädessä minun luokseni.
Jossain vaiheessa iltaa huomasin jutelleeni erityisen paljon yhden miespuolisen vieraan kanssa. Harrastuksiini kuuluu laji, jota suomessa harrastettuna voisi kuvailla aikalailla extremeksi ja mies oli siitä hyvinkin kiinnostunut. Rupattelimme aiheesta vielä päästyämme ravintolaankin ja lähdin hyvillä mielin yöllä kotiin. Mies oli ja on edelleen varattu, joten en miettinyt asiaa sen enempää (tämä oli siis aikana, jolloin moraaliset periaatteeni varatuista miehistä eivät vielä olleet saaneet niskalaukausta).
Parin viikon kuluttua minut kutsuttiin uudelleen saman kaveripiirin juhliin. Otin kutsun innolla vastaan, olihan minulla viimeksi ollut hyvinkin mukava ilta. Juhlissa huomasin heti uudet kasvot. Tein hieman tutkimustyötä ja sain tietää, että uusi mies oli juuri kotiutunut vuoden kestäneeltä ulkomaanmatkalta. Jossain vaiheessa mies istuutui samaan pöytään ja aloimme jutella. Juttu luisti alusta asti ja pientä flirttiä oli kokoajan ilmassa.
Seurue oli kohtalaisen iso, joten minulta kesti jonkin aikaa ennenkuin huomasin, että yhdessä huoneessa käytiin hyvin kiivassanaista keskustelua. Jonkin ajan kuluttua ystäväni, joka minut alunperin oli kutsunut mukaan porukkaan, irtaantui keskustelusta ja nykäisi minut mukaansa parvekkeelle, siellä alkoi tilitys.
Mies, jonka kanssa olin viimeksi jutellut pitkät pätkät oli - syystä, joka ei koskaan oikein selvinnyt kenellekään - sanonut minun olevan helppo. Minä en nyt aio ruveta ruotimaan sen enempää sanan tarkoitusta. Ne jotka eivät käsitettä ymmärrä voivat joko KVG tai kysyä vanhemmiltaan, jotka oletettavasti pyytävät teitä palaamaan asiaan kunhan olette käyneet rippikoulun. Ystäväni halusi siis varoittaa minua uudesta tuttavuudestani, joka näemmä oli saanut neuvon iskeä kiinni, koska minulta... no irtoaisi varmasti.
Maistelin jonkin aikaa käsitettä ja purskahdin nauruun. En voinut ymmärtää miksi asiasta, joka periaatteessa on totta oli tehty niin iso asia. Ystäväni ei ollenkaan halunnut ymmärtää miten suhtauduin uuteen kyseenalaiseen maineeseeni niin kevyesti, enkä varmaan tähän päiväänkään ole saanut häntä vakuuttuneeksi siitä, että mielestäni turha siveily on naurettavaa, jos molemmat haluavat samaa asiaa. Kyllä, olen helppo, minulla on siihen oikeus! Mutta vain silloin kun minusta tuntuu siltä.
Illan päääteeksi minä ja uusi ulkomailta kotiututunut ystäväni poistuimme käsi kädessä minun luokseni.
13.3.2009
Minä, MIES ja moraalinen dilemma
Elämässäni on monta miestä: kavereita, ystäviä, tuttavia, ystävien puolisoita, muutama hoito, exiä (kyllä, olen jokaisen uuden tyttöystävän pahin painajainen: kaveri-ex), on miehiä, jotka ovat ihastuneita minuun, mutta jotka eivät oikeastaan kiinnosta ja sitten on MIES.
Hieman pohjustusta:
Viime syksynä tapasin paikallisessa ravitsemusliikkeessä todella mukavan pojan. Poika hän oli, lähempänä 20:tä kuin minä ja jotenkin todella.. no niin.. nuoren oloinen. Pussailimme (söpöä, eikö) pitkin iltaa ja vaihdoimme puhelinnumeroita. Hän jopa näytti valokuvia tyttärestään. Sovimme soittelevamme seuraavana iltana.
Kotiin päästyäni päätin kuitenkin laittaa hänelle viestin. Kohtalaisesta hiprakastani ja aikaisesta lauantaiaamun ajankohdasta johtuen en tarkalleen muista viestin sisältöä, mutta muistan kyllä söpöilleeni aika urakalla. Aamulla puhelimeni soi...
Vastasin raukeat huomiset, mutta ääni, jonka kuulin toisesta päästä ei ollutkaan miehen, vaan naisen ääni. Ääni tivasi minulta noin kello 10 lauantaiaamuna (jolloin siis olin mennyt nukkumaan 5 tuntia aikasemmin) kuka olen ja miksi lähettelen hempeitä viestejä hänen miehelleen. Hetken kuunneltuani avautumista puhelimen toisessa päässä katkaisin puhetulvan toteamalla ykskantaan, etten todellakaan tiennyt pojan olemassaolevasta tyttöystävästä ja että olotilani siinä vaiheessa kaipasi unta enemmän kuin tulikivenkatkuista vuodatusta. Tyttö hiljeni hämmästyksestä ja päätimme keskustelun. Painoin pääni takaisin tyynyyn, päättäen selvittää omat ajatukseni kunhan ensin kirjaimellisesti olisin selvittänyt pääni.
Hetken kuluttua puhelin soi uudelleen. Tässä vaiheessa ärsyyntymiskynnykseni oli ylitetty. Sanoin tytölle heittäneeni pihalle juuri samanlaisen petturisian (kyllä, tuo taisi olla sanatarkasti käyttämäni ilmaisu) ja että hänenkin elämänsä todennäköisesti olisi paljon helpompaa ilman tätä muita naisia vikittelevää renttua. Loppukaneetiksi mainitsin vielä, etten varmasti ollut ainut naissukupuolen edustaja, jota hänen ystävänsä oli liehitellyt samaan aikaan kun hän hoiti kotona heidän tytärtään. Tyttö vaikeni taas, kiitti neuvosta, pyysi anteeksi häiriötä ja toivotti hyviä unien jatkoja.
Tälläkertaa sain nukkua olotilani pois rauhassa.
Tätä mieltä olen aina ollut pettävistä miehistä. Vuoden aikana olen torjunut useamman varatun miehen lähentely-yritykset, yleensä jollain kohtalaisen nasevalla kommentilla, joka ei ole jättänyt arvailujen varaan mistä mieltä olen heidän a: ulkoisesta habiuksestaan, b: älykkyysosamäärästään ja c: no, en ainakaan kengänkoostaan. (Kyllä, sillä on väliä eikä sitä pelasta se, miten sitä käyttää).
Pidin itseäni moraalisesti hvin paljon kehittyneempänä kuin suurinta osaa kanssasisaristani, jotka iloisesti päättivät monia ravintolailtoja tällaisten tyyppien kanssa. Sitten kohtasin MIEHEN. Olen tuntenut MIEHEN jo joitain vuosia, alusta asti hän on herättänyt minussa "jotain". Se jotain on omituinen, levoton tunne, jonka kuitenkin olen jättänyt omaan arvoonsa, onhan minulla siihen aikaan ollut omakin mies.
Alkuvuodatuksestani voimme loogisesti päätellä, että MIEHELLÄ myös on vaimo. Vaimo, jonka minä myös tunnen. Vaimo, joka on mukava, nokkela, hauskaa seuraa, rakastava äiti (kuviossa siis myös lapsia) ja kaikkea mitä nyt täydellisen miehen hyvältä vaimolta voi odottaa. Ensimmäiset kohtaamisemme MIEHEN kanssa sinkkuuntumiseni jälkeen menivät hyvin, juttelimme, nauroimme, flirttailimme hiukan, aivan kuten olimme tehnet aina ennenkin, jo silloin kun minäkin vielä olin varattu. En todellakaan ollut varautunut siihen, miten liukkailla jäillä minä sillä hetkellä luistelin.
Joskus syksyn aikana tapasimme jälleen illanvieton merkeissä. Isommalla kaveriporukalla kävimme syömässä, juomassa ja päädyimme jatkoille. Jatkot ovat jatkot ja jatkuvat nimensä mukaisesti ainakin meidän piireissä aamuun asti. Ammutunneilla osa ihmisistä lähti kotiin ja osa nukkumaan. Yhtäkkiä totesimme MIEHEN kanssa olevamme kahdestaan. Istuimme sohvalla ja juttelimme niitä näitä, kun hän yhtäkkiä otti kasvoni käsiinsä ja suuteli minua. Jähmetyin paikoilleni. Hän huomasi reaktioni, nousi ylös ja käveli keittiöön hakeman lisää juotavaa. Olimme molemmat aivan hiljaa ja tunsin tuijotuksen niskassani katsoessani ulos ikkunasta samalla kun miljoona ajatusta vilisti päässäni.
Hän toi minulle lasin ja istuutui takaisin sohvalle viereeni. Yritin välttää katsomasta häneen, mutta jotenkin hänen katseensa vangitsi minut uudelleen. Hän kosketti minua taas, veti kasvoni hänen kasvojaan kohti. Sillä kertaa en enää epäröinyt enkä vastustellut. En tänäkään päivänä tiedä kauan suutelimme sohvlla, tunti, kolme, neljä, aika lakkasi merkitsemästä mitään. Jokin sisälläni liikahti.
Yhtäkkiä tajusin, ettemme todellakaan olleet yksin asunnossa. Jossain vaiheessa joku heräisi ja löytäisi meidät siitä, kietoutuneina toisiimme. Nousin ylös sohvalta, hän saattoi minut ovelle. Minä kävelin junalle, hän meni nukkumaan vaimonsa viereen.
Maanantaina hän soitti...
Hieman pohjustusta:
Viime syksynä tapasin paikallisessa ravitsemusliikkeessä todella mukavan pojan. Poika hän oli, lähempänä 20:tä kuin minä ja jotenkin todella.. no niin.. nuoren oloinen. Pussailimme (söpöä, eikö) pitkin iltaa ja vaihdoimme puhelinnumeroita. Hän jopa näytti valokuvia tyttärestään. Sovimme soittelevamme seuraavana iltana.
Kotiin päästyäni päätin kuitenkin laittaa hänelle viestin. Kohtalaisesta hiprakastani ja aikaisesta lauantaiaamun ajankohdasta johtuen en tarkalleen muista viestin sisältöä, mutta muistan kyllä söpöilleeni aika urakalla. Aamulla puhelimeni soi...
Vastasin raukeat huomiset, mutta ääni, jonka kuulin toisesta päästä ei ollutkaan miehen, vaan naisen ääni. Ääni tivasi minulta noin kello 10 lauantaiaamuna (jolloin siis olin mennyt nukkumaan 5 tuntia aikasemmin) kuka olen ja miksi lähettelen hempeitä viestejä hänen miehelleen. Hetken kuunneltuani avautumista puhelimen toisessa päässä katkaisin puhetulvan toteamalla ykskantaan, etten todellakaan tiennyt pojan olemassaolevasta tyttöystävästä ja että olotilani siinä vaiheessa kaipasi unta enemmän kuin tulikivenkatkuista vuodatusta. Tyttö hiljeni hämmästyksestä ja päätimme keskustelun. Painoin pääni takaisin tyynyyn, päättäen selvittää omat ajatukseni kunhan ensin kirjaimellisesti olisin selvittänyt pääni.
Hetken kuluttua puhelin soi uudelleen. Tässä vaiheessa ärsyyntymiskynnykseni oli ylitetty. Sanoin tytölle heittäneeni pihalle juuri samanlaisen petturisian (kyllä, tuo taisi olla sanatarkasti käyttämäni ilmaisu) ja että hänenkin elämänsä todennäköisesti olisi paljon helpompaa ilman tätä muita naisia vikittelevää renttua. Loppukaneetiksi mainitsin vielä, etten varmasti ollut ainut naissukupuolen edustaja, jota hänen ystävänsä oli liehitellyt samaan aikaan kun hän hoiti kotona heidän tytärtään. Tyttö vaikeni taas, kiitti neuvosta, pyysi anteeksi häiriötä ja toivotti hyviä unien jatkoja.
Tälläkertaa sain nukkua olotilani pois rauhassa.
Tätä mieltä olen aina ollut pettävistä miehistä. Vuoden aikana olen torjunut useamman varatun miehen lähentely-yritykset, yleensä jollain kohtalaisen nasevalla kommentilla, joka ei ole jättänyt arvailujen varaan mistä mieltä olen heidän a: ulkoisesta habiuksestaan, b: älykkyysosamäärästään ja c: no, en ainakaan kengänkoostaan. (Kyllä, sillä on väliä eikä sitä pelasta se, miten sitä käyttää).
Pidin itseäni moraalisesti hvin paljon kehittyneempänä kuin suurinta osaa kanssasisaristani, jotka iloisesti päättivät monia ravintolailtoja tällaisten tyyppien kanssa. Sitten kohtasin MIEHEN. Olen tuntenut MIEHEN jo joitain vuosia, alusta asti hän on herättänyt minussa "jotain". Se jotain on omituinen, levoton tunne, jonka kuitenkin olen jättänyt omaan arvoonsa, onhan minulla siihen aikaan ollut omakin mies.
Alkuvuodatuksestani voimme loogisesti päätellä, että MIEHELLÄ myös on vaimo. Vaimo, jonka minä myös tunnen. Vaimo, joka on mukava, nokkela, hauskaa seuraa, rakastava äiti (kuviossa siis myös lapsia) ja kaikkea mitä nyt täydellisen miehen hyvältä vaimolta voi odottaa. Ensimmäiset kohtaamisemme MIEHEN kanssa sinkkuuntumiseni jälkeen menivät hyvin, juttelimme, nauroimme, flirttailimme hiukan, aivan kuten olimme tehnet aina ennenkin, jo silloin kun minäkin vielä olin varattu. En todellakaan ollut varautunut siihen, miten liukkailla jäillä minä sillä hetkellä luistelin.
Joskus syksyn aikana tapasimme jälleen illanvieton merkeissä. Isommalla kaveriporukalla kävimme syömässä, juomassa ja päädyimme jatkoille. Jatkot ovat jatkot ja jatkuvat nimensä mukaisesti ainakin meidän piireissä aamuun asti. Ammutunneilla osa ihmisistä lähti kotiin ja osa nukkumaan. Yhtäkkiä totesimme MIEHEN kanssa olevamme kahdestaan. Istuimme sohvalla ja juttelimme niitä näitä, kun hän yhtäkkiä otti kasvoni käsiinsä ja suuteli minua. Jähmetyin paikoilleni. Hän huomasi reaktioni, nousi ylös ja käveli keittiöön hakeman lisää juotavaa. Olimme molemmat aivan hiljaa ja tunsin tuijotuksen niskassani katsoessani ulos ikkunasta samalla kun miljoona ajatusta vilisti päässäni.
Hän toi minulle lasin ja istuutui takaisin sohvalle viereeni. Yritin välttää katsomasta häneen, mutta jotenkin hänen katseensa vangitsi minut uudelleen. Hän kosketti minua taas, veti kasvoni hänen kasvojaan kohti. Sillä kertaa en enää epäröinyt enkä vastustellut. En tänäkään päivänä tiedä kauan suutelimme sohvlla, tunti, kolme, neljä, aika lakkasi merkitsemästä mitään. Jokin sisälläni liikahti.
Yhtäkkiä tajusin, ettemme todellakaan olleet yksin asunnossa. Jossain vaiheessa joku heräisi ja löytäisi meidät siitä, kietoutuneina toisiimme. Nousin ylös sohvalta, hän saattoi minut ovelle. Minä kävelin junalle, hän meni nukkumaan vaimonsa viereen.
Maanantaina hän soitti...
12.3.2009
Esittely..
Noin vuosi sitten elämäni heitti puolivoltin kerien. Ennen niin seesteinen ja rauhallinen elämäni päätti ottaa asiat omiin käsiin ja sysätä minut suureen tuntemattomaan seikkailuun.. vaikkakin se sillä hetkellä lähinnä tuntui hypyltä viidennen kerroksen parvekkeelta.
Tämä on kaikille tuttu kuvio, ero piiiitkästä parisuhteesta. Vanha virsi, ei kiinnosta ketään. Lisätään siihen remontti, työpaikanvaihto, rakkaimpien sukulaisten sairastumiset, vielä rakkaamman kissan (kyllä, rakastan kissojani enemmän kuin suurinta osaa ihmisistä) sairastuminen sekä todella mielenkiintoinen draama, johon liittyy exä, hänen uusi ihastuksensa, hänen ystävänsä ja tämän ystävän vaimo, saadaan jo ihan mielenkiintoinen tarina..
Mutta tämä siis ei ole itse tarina, tämä on pohjustus, josta alkaa itse tarina. Tarina siitä, miten joillekin ihmisille vaan tapahtuu enemmän kuin toisille..
Tämä on kaikille tuttu kuvio, ero piiiitkästä parisuhteesta. Vanha virsi, ei kiinnosta ketään. Lisätään siihen remontti, työpaikanvaihto, rakkaimpien sukulaisten sairastumiset, vielä rakkaamman kissan (kyllä, rakastan kissojani enemmän kuin suurinta osaa ihmisistä) sairastuminen sekä todella mielenkiintoinen draama, johon liittyy exä, hänen uusi ihastuksensa, hänen ystävänsä ja tämän ystävän vaimo, saadaan jo ihan mielenkiintoinen tarina..
Mutta tämä siis ei ole itse tarina, tämä on pohjustus, josta alkaa itse tarina. Tarina siitä, miten joillekin ihmisille vaan tapahtuu enemmän kuin toisille..
Tilaa:
Kommentit (Atom)