Yksin, mutta vain harvoin yksinäinen

Olen ainut lapsi, vanhempani erosivat ollessani neljän vanha. Erossa jäin asumaan isäni kanssa ja kun olin n 13 ja lama iski, hän alkoi työkseen ajamaan rekkaa. Siitä asti olen oikeastaan huolehtinut itsestäni. Toki isäni oli myös kotona, mutta ajoi pääasiallisesti Venäjälle, jolloin reissut kestivät vähintään kolme päivää, joskus jopa viikon.

Sitten isäni kuoli ja muutin äitini luokse asumaan. Äitini ja isäpuoleni eivät koskaan olleet edes ajatelleet, että tällaista voisi tapahtua ja tilanne oli kaikille outo. Minulla oli yhtäkkiä perhe ja heillä oli yhtäkkiä murrosikäinen tytär. Komunikointi oli hankalaa ja vaivalloista, olinhan tottunut jo olemaan omillani monta vuotta. Kaikki oli sekaisin ja tunsin olevani täysin yksin ihmisten keskellä, kukaan ei saanut minuun otetta, eikä kukaan ymmärtänyt tuskaani. Kuinka he olisivat voineetkaan ,kun en osannut olostani kertoa, olin aina käsitellyt ongelmani itse. Isäni kanssa olimme eläneet omituista elämäämme vuosia ja nyt jouduin sopeutumaan perheeseen.

Olin hankala ja vaikea, niinkuin vain murrosikäinen tuollaisen tragedian keskellä voi olla. Sukuni isän puolelta katosi kuin tuhka tuuleen, harva heistä on jäänyt elämääni. He jotka ovat, ovat minulle rakkaimpia ihmisiä maailmassa.

Kaikki tulevat miessuhteeni ovat kärsineet myös tästä tapahtumaketjusta, aivan kuten siitä yöstä jolloin iso katastrofi tapahtui. Minä olen itsenäinen ja itsepäinen. Olen kuin susi, voin juosta laumassa, mutta olen silti aina itsekseni. Nyt olen vihdoin alkanut päästämään ihmisiä oikeasti lähelleni. Muutama ystäväni - te ihanat tunnistatte kyllä itsenne - tuntevat ja tietävät minut ja tapani. Joskus poistun laumasta haistelemaan mielenkiintoisia jälkiä, mutta palaan aina lopulta jolkottamaan (hei, sudet jolkottaa! Tämä on fakta!) kanssanne.

Parisuhteissani olen yksin ja silloin olen yksinäisimmilläni. Ketään miestä en ole päästänyt niin lähelle, olen onnistuneesti karkoittanut jokaisen yrittävän. Tai sitten vain valitsen sellaiset miehet, joista tiedän, etteivät he halua tuntea oikeaa minua.

Nyt olen ollut kohta kaksi vuotta virallisesti yksin, silti olen yksinäinen vain harvoin. En ainakaan niin yksinäinen kun samassa taloudessa ihmisen kanssa, josta en koskaan saanut turvaa ja tukea vaikeina aikoina. Näin aion jatkaa, olen mielummin yksin kuin yksinäinen. Laumani ymmärtää tapani ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Tarvitsen tilani ja hetkeni. Ulvon kuuta aina mieluiten yksin...

Lasi viiniä ja itsetutkiskelua...

Viimeiset sanani isälleni olivat: "mä tuun sit kun mua huvittaa". Tämän jälkeen löin oven kiinni perässäni, enkä koskaan enää nähnyt isääni elossa.

Sen yön jälkeen, maailmassa ja elämässä, jonka olen itse itselleni rakntanut, olen aina tehnyt, mitä minua huvittaa. Kaikki ihmissuhteeni olen perustanut sille - ja kyllä, aina pitänyt pääni - ja sitten katunut. Katunut ja itkenyt, anonut anteeksiantoa: pettämisistä, pahoista sanoista, ilkeistä teoista.

Minä testaan ja koettelen miehiä, minä teen mitä minua huvittaa, milloin minua huvittaa. Jos he eivät kestä, voin rauhassa todeta, että he hylkäävät minut aivan kuten isäni hylkäsi minut tuona kohtalokkaana yönä. Kukaan heistä ei ole kestänyt loppuun asti; kaikkia olen onnistunut loukkaamaan niin, että he ovat heittäneet pyyhkeen kehään. Jotkut ovat kestäneet kauemmin kuin toiset, joitain olen loukannut verisemmin kuin toisia. Kaikki he ovat kuitenkin joutuneet tuon yön uhreiksi, kukaan heistä ei ole välttynyt siltä taakalta, jota kannan mukanani vielä tänäkin päivänä 13 vuotta myöhemmin.

Tänä iltana istun kotonani, katselen ympärilleni ja pohdin. Kotini on kaunis ja rakastan sitä, minulla on mökki, jota vaalin antaumuksella, minulla on ystäviä, joita arvostan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, joiden ansiosta selviän eteenpäin päivä kerrallaan. Kuitenkin vaihtaisin kaiken maallisen omaisuuteni, kaiken sen materian, mitä olen ympärilleni kerännyt siihen, että viimeiset sanani isälleni olisivat olleet: "kyllä, tulen kotiin kymmeneltä, pidä sauna lämpimänä". Kuinka monen ihmisen elämän ne sanat olisivatkaan muuttaneet..

Tunnemaailman oravanpyörä

Olen nyt reilun puolen vuoden ajan tapaillut erästä miestä, jonka olen tuntenut jo teini-ikäisestä asti. Tapailemme aina muutaman viikon ajan, sitten hän katoaa maan alle ja minä nuolen haavojani, kunnes hän jälleen palaa elämääni.. Jostain syystä- jota en itse todellanaakn käsitä- en pysty vastustamaan häntä. Hän vaikuttaa minuun kuin magneetti.

Tästä voisi yksinään kirjoittaa kokonaisen romaanin, mutta se mikä minua nyt askarruttaa on syy, miksi hän katoaa.

Miehellä on ilmeisesti ollut koko elämänsä aikana pari vakavaa nais-suhdetta. Yksi hänen tyttärensä äitiin ja toinen varattuun naiseen. Varsinkin tämä jälkimmäinen on jättänyt häneen syvät jäljet.

Minä olen aina epäillyt, että miehet muodostavat suhteita varattuihin ihmisiin eri syystä kuin naiset. Naiset yleensä oikeasti hullaantuvat ja lopulta rakastuvat varattuun mieheen, mutta miehet "ottavat" varatun naisen, koska suhde varattuun on "helppo". Mies saattaa tuskailla, miksei nainen lähde liitostaan, mutta loppupeleissä hän huokaa helpotuksesta kun nainen pysyy kotonaan.

Näin mies voi samalla viettää poikamieselämää ja silti olla olevinaan "varattu". Hän saattaa kuvitella olevansa rakastunut, mutta saattaisi saada halvauksen, jos nainen joku päivä ilmeistyisikin laukkuineen hänen ovelleen.

No se siitä ja sen analysoinnista...

Kyseinen mies kuitenkin eli hyvinkin kauan tällaisessa "suhteessa" ja nyt minä (vapaa ja ihastunut) ahdistan häntä. Minä olen oikeasti ihastunut ja haluan viettää hänen kanssaan aikaa ja oppia tuntemaan hänet. Kun hänen mielestään otan liian useasti yhteyttä, hän yksinkertaisesti katoaa: häntä ahdistaa. Raukka ei vain ymmärrä sitä, että minä en ymmärrä tuollaista. Minä en ymmärrä kuin suoraa puhetta. Mitä enemmän hän pakoilee, sitä enemmän minä tivaan, mikä häntä vaivaa ja sitä enemmän häntä ahdistaa ja... no huomaatte varmaan kuvion...

Kyllä, myönnän, vika on myös minussa. Minun olisi jo pitänyt oppia, että tämä on hänen tyylinsä hoitaa asioita. Samalla olen kuitenkin NIIN EPÄVARMA (naurakaa vaan, minä olen, eikä minua naurata yhtään!!), koska sisimmissäni pelkään kokoajan hänen palaavan exänsä luo (joka tätänykyään ilmeisesti on eronnut), jonka kanssa kuitenkin oli pitkään "yhdessä" - jos niin nyt voi sanoa suhteesta, jossa toinen on varattu.

Kokoajan minusta tuntuu todella kurjalta, että minä olen se, joka häntä ahdistaa (herätetään kysymys myöhemmin siitä, ahdistaako häntä oikeasti, vai onko se vain peliä. Nyt vain oletetaan, että häntä oikeasti ahdistaa). Hän haluaisi edetä hitaasti, mikä sopisi myös minulle, jos vain voisin olla varma siitä, ettei hän leiki tunteillani... Ja koska kokoajan olen epävarma tästä, niin ajan asiaani kuin yleinen syyttäjä konsanaan.

Olemme juuttuneet tähän oravanpyörään, paikkaan, jossa kumpikin ruokkii toisensa epävarmuutta omilla peloillaan. Päivän kuumin kysymys kuuluu siis: miten hypätä pois oravanpyörästä ja toisaalta onnistuuko se edes niinkauan kun molemmat kantavat painolastia edellisestä suhteestaan?

Kuulet, kuulet, mutta kuunteletko?

Mä olen niin monta kertaa sanonut, että tämä on tuhoon tuomittu juttu. Me toistetaan saamaa kaavaa, joka aina johtaa samaan paikkaan; siihen paikkaan, jossa muhun sattuu.

Miksi sä sitten aina vedät mut takasin ja miksi mä annan sun tehdä sen? Miten mä en vaan osaa olla vastaamatta tai käskeä suun painua kuuseen? Eikö me olla nähty tää jo, kierretty tää kehä uudestaan ja uuudestaan? Ja aina, kun se nainen suututtaa sut sä tulet takasin ja aina mä annan sun tulla. Mä en halua tätä enää!! Mä en halua olla väliaikaviihdettä tai sun yksinäisten öiden syli. Tiedätkö, joskus mullakin on yksinäisiä öitä muttet sä koskaan sillon ole täällä.

Mä haluan sut kokonaan tai en ollenkaan. Ja vaikka mä kuinka huudan sitä, sä kuulet ja kuulet, muttet koskaan kuitenkaan kuuntele!