Sinkkunaisen taistelu sekoilijasta seikkailijaksi

Eiköhän tämä ala jo riittää... tämä ylenpalttinen sekoilu miesten ja juhlien ja elämän suhteen. Miten voin koskaan edes ajatella seikkailevani maailmassa, jos koko elämäni vain on pelkkää kaaosta?

Eilen oli tärkeä ilta; koko loppuelämäni ensimmäinen ilta. Eilen oivalsin, että elämän on jatkuttava, tarkemmin sanottuna MINUN elämäni on jatkuttava. Kaksi vuotta olen enemmän tai vähemmän tarponut paikallani. Joskus olen päässyt askeleen eteenpäin... ja sitten kuitenkin liukunut puolitoista taaksepäin.

Huomenna nousen taas uuteen päivään. Päivään, joka toivottavasti tarjoaa minulle oikean seikkailun, edes ihan pienen, jotta huomaisin taistelustani olevan jotain hyötyä. Ja vaikka pilvet peittäisivät huomenna taivaan, niin aurinko valaisee silti aina päiväni, vaikken sitä aina näe.

Sinulle....

Toivon, mutta samalla pelkään, että joskus tulee se päivä, jolloin saan purettua sinulle sydäntäni suoraan. Sellaista tilaisuutta ei kuitenkaan luultavasti olosuhteista johtuen ole lähitulevaisuudessa, joten...


Olen nyt salaa rakastanut sinua vuoden. Olen odottanut ja tulen odottamaan. Mitä, sitä en tiedä itsekään. Sinulla on perhe ja vaimo, joita rakastat. En koskaan haluaisi olla syy siihen, että joutuisit eroon rakkaistasi. Toivon, että olisimme tavanneet jo vuosia sitten, aikana ennen kummankaan parisuhteita.

Jostain syystä elämä heitti sinut luokseni silloin, kun tarvitsin ihastusta. Olit kyllä ollut ajatuksissani jo aiemmin, muttet samalla tavalla. Sinä iltana, kun tiemme vihdoin kohtasivat, olit juuri sitä mitä tarvitsin. Silloin jokainen päiväni oli taistelua ja kamppailua. Sitten tulit sinä ja palautit auringon taivaalleni, tuoksut ilmaani ja elämän suoniini.

Tämän olisi pitänyt olla vain hetkellistä. Tiedostin kyllä, että sinä olit minulle taivaanlahja, jonka tarkoitus oli vain saada minut takaisin raitelleni. Jostain syystä en vain koskaan pystynyt päästämään irti.

Minä en pääse sinusta yli ja se tunne kalvaa minut ontoksi. Ehkä en halua, ehkä on turvaallista rakastaa illuusiota, koska sitähän sinä minulle olet. Emme me tunne toisiamme. En minä tiedä sinusta mitään, en tiedä mitä tunnet tai ajattelet.

Tai ehkä minun vain kuuluu rakastaa sinua hiljaa ja yksin, vielä ainakin nyt. Sisimmissäni elää kuitenkin toivo, että sinä tunnet samoin. Että minä tuon elämääsi samanlaista inspiraatiota ja energiaa, kuin sinä annat minulle. En ole koskaan tavannut miestä, jonka olemassaolon tuntisin yhtä voimakkaasti. Tiedän, että olet siellä.. jossain... tunnen sinut maailmankaikkeudessani.

Kun mikään ei riitä...

Kohta on mennyt kaksi vuotta siitä, kun siiryin sinkku-luokkaan. Kohta kaksi vuotta olen elänyt elämää, joka vihdoin johti tähän pisteeseen: mikään ei riitä. Haluan kokoajan lisää; lisää rahaa, lisää koettuja maita, lisää tunteita, lisää adrenaliinia... lisää, lisää, lisää.

Mitä tehdä siinä vaiheessa vanhat adrenaliinia hiukan nostavat harrastukset eivät enää riitä? Siinä vaiheessa kun haluaa hypätä base-hyppyjä vain tunteakseen olevansa elossa, kun haluaa ostaa moottoripyörän ja opetella ajamaan keula pystyssä sata lasissa?

Tai siinä vaiheessa kun haluaa matkustaa Afrikkaan kiivetäkseen Kilimanjarolle ilman mitään koulutusta, tai ratsastaa Kenian halki villieläinten ympäröimänä?

Ja ennenkaikkea; mitä sitten kun ainoat miehet, joista kiinnostuu ovat varattuja ja ainoa intohimo joka herää, on kielletty?

Valitaan lähestymiskannaksi viimeinen. Ihan jo siitä syystä, että tässä blogissa alunperin oli kyse minusta... ja miehistä. Silloin kaksi vuotta sitten kaikki alkoi aika viattomasti ja sattumat herättivät hilpeyttä, nyt olen alkanut huolestua. Viimeiseen vuoteen en ole vilkaissut kuin kahteen mieheen, jotka olisivat olleet vapaita (itseasiassa toinen taisi seurustella osan ajasta, jonka olimme yhdessä.. tosin en tiennyt sitä silloin, joten sitä ei ehkä voida laskea ;)). Heistä molemmat olivat harvinaislaatuisen hankalia tapuksia ja heidän kanssaan vietetyt hetket vuoristorataa.

Kuitenkin minua huolestuttaa eniten tämä uusin piirre, nämä varatut miehet. Minusta tuntuu, että viimeisin herra X harharetkineen vaurioitti minussa jotain pysyvästi. Minä suoraan sanottuna elän huomiolla, jota saan varatuilta miehiltä (ironista kyllä, myös viimeisimmältä herra X:ltä,joka nykyään elää jossain draama-suhteesa itsekin). En missään nimessä halua rikkoa heidän suhteitaan, haluan vain sen hetken tuntea olevani haluttavampi ja no suoraan sanottuna parempi kuin heidän vaimonsa ja tyttöystävänsä. Vaikka sisimmissäni tiedän heidän käyttävän minua hyväkseen, saan siitä silti uskomattomia säväreitä.

Viime aikoina olen käynyt röyhkeämmäksi ja on vain ajan kysymys, milloin jään kiinni.. jonkun kanssa.. Mitä tehdä, kun mikään ei riitä?