Mä puhun viimeisen kerran...

Nyt se on loppu, nyt raja on tullut vastaan. Olo on tyhjä ja surullinen, mutta näin ei voi jatkua. En voi haikailla enää haavekuvia ja unelmia, joilla ei ole koskaan mahdollisuutta toteutua.

Kyynel kerrallaan tunne pikkuhiljaa poistuu. Mä puhun viimeisen kerran, Hän ei kuule muuta kun tuulen puissa. Se on hieman viileämpi ja Hän ehkä kietoo takin tiukemmin ympärilleen, kuin viimeiseen syleilyyn. Viimeinen henkäys - hyvästi - sitten lämmin vire palaa, eikä Hän enää muista, että olin läsnä.

Mihin vetää raja?

Pattitilanne, jossa olen nyt kärvistellyt kohta vuoden ei liiku mihinkään.. Heh, ei kai sitä pattitilanteeksi muuten sanottaisikaan. Vuoteen ei olla kuin vaihdettu merkitseviä katseita, epämääräisiä viestejä ja puolihuomaamattomia kosketuksia.

Minä, joka en todellakaan ikinä loista kärsivälliyydelläni olen ylittänyt kaikki omatodotukseni ja pidättäytynyt. Olen antanut Hänen tehdä aloitteen lähestulkoon aina, hyvin harvoin olen itseä Häntä lähestynyt. Nyt tilanne alkaa luisua käsistä.

Muutama viikko sitten Hän itse totesi, että minäkin saan avata keskustelun, eikä aihetta aina tarvitse keksimällä keksiä (kuten aika ilmiselvästi tähän asti olen tehnyt). Tänä lyhyenä aikana olemme viestitelleet enemmän tai vähemmän säännöllisesti myös ihan turhanpäiväisistä asioista. Ja vihdoin eilen sain avattua Hänelle ihan vähän siitä mitä mielessäni pyörii. Hän vastasi tietävänsä. (Tiedän miltä se kuulostaa.. hmph.. tietävänsä.. tyttökulta: se mies vedättää sua ihan 6-0. Viesti kuitenkin jatkui, loppua en vain voi tutkinnallisista syistä paljastaa :))

Nyt olen kahden tulen välissä. Olemme vihdoin saaneet yhteyden ja samalla omatuntoni tuo Samu Sirkka, joka näköjään kuitenkin asuu myös minun olkapäälläni (ehkä Samu vain lomaili välillä..) on avannut sanaisen arkkunsa. Mitä enenmmän olen Hänen kanssaa yhteydessä, sitä voimakkaammin tunnen; sekä iloa, että syyllisyyttä.

Missä vaiheessa minun tulee esittää itselleni ne pelottavimmat kysymykset; mitä minä tästä haluan ja mitä olen valmis tekemään sen edestä? Vastaus ensimmäiseen alkaa olla aika selvä ja osittain syy siihen, miksi pakenen itseäni ulkomaille asti. Vastaus kysymykseen numero kaksi on suuri kysymysmerkki ja vaihtoehdot saavat minut voimaan jopa fyysisesti pahoin. Mitä minä olen valmis tekemään sen eteen, jonka uskon tuovan minulle onnea ja rakkautta, mutta niin paljon surua ja murhetta muille? Mihin vetää raja?

Levoton...

Haluan kertoa Hänelle... Kertoa, että olen ajatellut, kaivannut ja salassa niin pitkään himoinnut. Haluan kertoa, että Hän on ajatuksissani päivittäin. Haluan kertoa, että kaikki laulut, jotka kuulen muistuttavat minua Hänestä. Haluan kertoa, että matkustaisin Hänen kanssaan maailman ääriin ja kokisin koko maailman kauneuden. Haluan kertoa, että tekisin Hänet niin onnelliseksi, jos vain saisin tilaisuuden...

Haluan niin paljon, mutta voin saada niin vähän... katseen, hymyn, kosketuksen, kauniin sanan.. Se on osani; olla levoton..

Etkö sä nää, et mul on niin mieletön ikävä?

Mä ottaisin sut syliin ja kietoutuisin suhun. Upottaisin kädet sun hiuksiin ja tuntisin sun hengityksen kaulallani. Sä kuulisit mun sydämeni sykkeen, kuinka se pikkuhiljaa kiihtyy läheisyydessäsi. Me ei tarvittaisi sanoja, ei mitään muuta kuin iho vasten ihoa.

Me maattaisiin niin ikuisuus, aivan hiljaa ja paikoillamme. Ulkomaailmaa ei olisi, vain me kaksi koko maailmankaikkeudessa. Kuu kiertäisi maan ja maa auringon, me vain oltaisiin ja elettäisiin toisistamme. Etkö sä nää...?

Minä olen kissaihminen.

Elämässäni on hyppinyt edestakaisin mies (huomioi pieni alkukirjain). Tämä mies ei koskaan päässyt yli entisestä/nykyisestä tyttöystävästään (joka muuten taisi olla naimisissa suurimman osan heidän yhdessäoloajasta).

Jossain vaiheessa havahduin ärsytykseen. Minua ärsytti, että joku antaa itsensä pompoteltavaksi kuin tahdottoman kumipallon. Seuraavaksi havahduin siihen, että mies oli pompotellut minua aivan samalla tavalla. Ärsytykseni maksimoitui.

Aivan kuin koira olin hännystellyt miestä ja odottanut häneltä suosionosoituksia ja hyväksyntää, samalla kun hän oli heiluttanut häntäänsä ihan muuhun suuntaan. En vieläkään oikein ymmärrä kuinka tässä kävi näin?

Kun vihdoin heräsin koomastani, venyttelin, suin hiukseni, katsahdin peiliin ja vannon, että jos minulla olisi viikset olisin oientanut nekin. Minä olen kissaihminen henkeen ja vereen, koskaan en enää sorru odottamaan jonkun jalkojen juurella, kunnes hän antaa minulle luvan juosta. Minä juoksen juuri silloin kun haluan.. jos siis haluan ;)