Taitaa olla aihetta huolestua...

Talvella kohtasin Miehen. Miehen, josta nyt jo luulin päässeeni eroon. Perheelisen miehen. Vietimme yhdessä yhden yön suudelleen, keskustellen, himoiten. Olosuhteista johtuen emme kuitenkaan saaneet asiaa saatetuksi loppuun asti. Aikuisten kielellä siis emme koskaan harrastaneet seksiä.

Asia jäi avoimeksi, emmekä koskaan saaneet uutta tilaisuutta. Se jäi kuitenkin elämään jonnekin mieleni syövereihin, sinne pimeään paikkaan, johon haudataan kaikki ne ajatukset joita ei saa ajatella. Yhtäkkiä joku avasi taas oven tuonne paikkaan. Yhtäkkiä kaikki on taas aivan sekaisin.

Ja nyt asioita sekoittaa tunteet. Aikaisemmin kyse oli himosta, puhtaasta halusta. Ei himo mihinkään ole hävinnnyt, se on vain saanut uuden ystävän: kaipauksen. Minä oikeasti saatan saada itseni kiinni miettimästä, millaista elämä tämän Miehen kanssa olisi, millaista olisi herätä hänen vierestään ja keittää hänelle aamukahvia. Istua ja katsoa kun hän lukee sanomalehteä ja hyvästellä hänet kun hän lähtee töihin.

Tiedän, että vaikka aiemmin liikuin heikoilla jäilllä, olen nyt polviani myöten vajonnut kylmään ja pimeään veteen. Tieto siitä, että oikeasti tunnen näin tätä Miestä kohtaan saa minut haukkomaan henkeä samalla tavalla kuin jäihin vajonnut tuntiessaan jääkylmän veden. Tunne saa minut hetkellisesti taas lämpimäksi ja sitten tieto taas salpaa hengitykseni. Nyt taitaa olla aika huolestua...

Antakaa minulle laastari miehistä vieroittumiseen!

Minä lopetin tupakanpolton. Ihan oikeasti, tein sen. Viikon olen ollut polttamatta, josta kaksi päivää meni hyvin viihteellisissä merkeissä. En edes kaipaa tupakkaa, olen vihdoin vapaa. Olen yllättänyt itseni totaalisesti.

Olen myös yllättänyt itseni toisessa mielessä. Aikaisemmin keväällä kohtasin varatun miehen. Miehen, jonka olen tuntenut jo kauan. Miehen, joka sai maailmani hetkellisesti pois tolaltaan. Miehen, jonka vuoksi olisin ollut valmis luopumaan kaikkein pyhimmistä periaatteistani. Nyt olen valmis siihen taas.

Jotenkin hän hiipi taas ihoni alle. Näen hänestä unia, joista en haluaisi herätä. Tunnen hänet taas lähelläni, hänen hengityksensä, hänen kosketuksensa. Kuulen hänen äänensä. Ympyrä on sulkeutunut, en ymmärrä miksi ja kaikkein tärkeintä en tiedä miten saisin kehän rikottua.

Miksi pääsin eroon elämäni suurimmasta addiktiosta lopulta niin kivuttomasti, mutten Hänestä? Miksi miehistä vieroittumiseen ei ole keksitty laastaria?

Elämä on joskus vaan niin....

Keväällä tapasin miehen, joka sekoitti pääni kokonaan: nuoruuden rakkauteni. Ihastumisesta sekoamista en tässä enempää ruodi -se ei nyt näyttele pääosaa ja sitä on aikanaan ruodittu ihan tarpeeksi- vaan sitä pientä ajatuksensiementä, jonka hän istutti päähäni. Salakavalasti tämä ajatus on itänyt alitajunnassani, kunnes se yksi päivä puhkesi kukkaan.

Minä haluan perheen!

Minä, vannoutunut lapsettoman parisuhteen puolestapuhuja. Minä, jonka vanhana piti muutaa maalaistaloon kissojeni ja mahdollisesti ponieni kanssa. Minä, jolle lapset aina ovat tarkoittaneet oman elämän loppumista.

Minä en kuitenkaan halua vain lasta, sehän olisi aivan liian helppoa. Haluan myös miehen, jonka kanssa kasvattaa yhteinen lapsemme. Oi kun olisikin vaivatonta vain etsiä baarista joku ulkoiset puitteet täyttävä mies, tarkistaa ehkä hänen hampaansa ja kysyä perinnöllisistä sairauksista ja kliinisesti hoita homma pois päiväjärjestyksestä. Mutta ei, minä haluan myös nirsoilla. Minä haluan miehen, joka pysyy rinnallani loppuun asti, johon voin luottaa ja tukea. Miehen, joka ei petä (tai jos pettää, ei koskaan jää siitä kiinni.. ihan kaikkea ei varmaan kuitenkaan voi saada?) ja joka rakastaa minua aina.

Haluan siis sen unelmien miehen, jota varmasti ei koskaan löydy. Ja tämän fantasia-miehen kanssa haluan tehdä unelmien lapsen, jota en siis varmaaan koskaan tule saamaan.

Tarraudun kinni siihen ajatukseen, että tämä vain on se kuuluisa kolmekympin kriisi. Roikun siinä kuin hukkuva, mutta sisimmilläni tiedän: mikään ei tule olemaan kuin ennen. Peli on nyt menetetty!