Viime aikoina masennus on vienyt kaikki voimat ja intressit ihan kaikkeen. Duunista himaan -> päikkärit sohvalla -> vähän aikaa telkkaria ja nukkumaan.. Juuri ennen totaalista loppuunpalamista mä tajusin hakeutua lääkäriin ja nyt alkaa aurinko pilkottaa taas pilvenreunan takaa.
Suurin syy masennukseen on prosessoimaton ero. Pitikö senkin nyt pamahtaa tähän samaan syssyyn 3kympin kriisin ja työuupumuksen kanssa. No näköjään piti ja niillä korteilla taas pelataan, mitkä on jaettu. Tässä seison, enkä muuta voi!
Odotellessani lääkkeiden vaikutusta tein päätöksen (joo, joo taas näitä): ei miehiä. Ei suhdetta, ei säätöä ennenkun tää vanha sotku on hoidettu pois alta eikä se enää roiku painona mun harteilla. No tietenkin juuri sillon kun tekee tällaisia päätöksiä alkavat peikot ryömiä sängyn alta: mä tapasin samaan syssyyn kaikki ne kolme miestä, jotka on sekottanut mun elämää viimeset kaks vuotta.
Just niin tyypillistä mun tuuria, mutta toisaalta aika hyvä. Mun nuoruuden ihastus ei sytytä enää mitään (ts. ben there done that, ja kyllä ihan kirjaimellisesti :D ). Mutta sitten nämä kaksi muuta sankaria: hän ja ex; mä en vaan pääse niistä eroon. Exä käyttäytyy ihan omituisesti (varsinkin sen jälkeen, kun vihdoin vähän valotin sille, mitä mieltä mä olin meidän erosta) ja hän vaan edelleen saa perhoset lepattamaan mun vatsassa...
Pitää ottaa etäisyyttä varmaan kumpaankin. Siihen vanhaan tuttuun ja turvalliseen olisi niin helppo paeta takas, ihan liian helppo. Mutta mä en halua, se tekee mut surulliseksi, että me ei koskaan tulla elämään sitä elämää, mitä suunniteltiin. Sitä vaan ei ollut tarkotettu. Ja hänet on nyt vaan pakko unohtaa. En mä voita mitään sillä, että haikailen hänen perään, kun jossain varmasti on mulle ihan vapaa ja aivan yhtä polvianotkauttava mies!
